"sospechar"

suom. epäillä, ei luottaa

Heti alkuun: tänään tiedossa on häpeämätöntä vuodatusta, joten jos teitä ei kiinnosta kuunnella minun avautumistani, kannattaa lopettaa lukeminen heti alkuunsa. No niin, teitä on varoitettu.

Tämän viikon alku oli kamala, hirveä ja aivan mielettömän epäonninen. Mistään ei tuntunut tulevan mitään, ja silloin epäilin kyllä useampaan otteeseen, että mitä ihmettä minä teen täällä Espanjassa, kun voisin olla tälläkin hetkellä Suomessa. Kaikista vaikeinta täällä olemisessa on varmasti se, että läheiset ja rakkaat ovat niin kaukana, että et voi itse auttaa heitä tarvittaessa eivätkä hekään voi auttaa sinua, kun sitä kaipaisit. Huonot päivät tuntuvat myös täällä monta kertaa huonommilta kuin Suomessa. Välillä sitä tuntee olevansa niin yksin ja eksyksissä, eikä ole ketään kenelle puhua, ja silloin tekisi mitä tahansa lentolipusta Suomeen.

Siellä missä Ansku on, hän kuvaa aina joko rakennuksia, patsaita tai mosaiikkeja. Pidetään perinteistä kiinni: tässä joku random-patsas La Latinan korttelista. Jos jollakin on täsmällisempää informaatiota tästä pystistä, kaikki tiedot otetaan ilolla vastaan.

Mutta  minua on auttanut ajatella, että tämä on nyt se kaikista hankalin vaihe, johon kuuluu niin koti-ikävä kuin oman arvostelukyvyn kyseenalaistaminen. Ja tämä kuulostaa ulkopuolisesta ehkä vähän hullulta, mutta on myös helpottavaa ajatella, että tämä on se kaikista pahin vaihe. Ennen vaihtoon lähtemistä minulla oli vaikka millaisia kauhuskenaarioita siitä, mitä tämä tulee olemaan, joten oli helpottavaa huomata, että se ei kuitenkaan ole ns. "tätä pahempaa". Omat ennakkokuvitelmat ovat nimittäin oikeasti paljon pahempia kuin se, mitä vaihdossa kohdattavat vaikeudet oikeasti ovat. Täällä tajuaa oikeasti sen kliseisen sanonnan "se mikä ei tapa, vahvistaa"-merkityksen.

Pappa, kitara ja marionetit: täällä voi tulla vastaan ihan mitä tahansa.

Ja toisaalta täällä oppii arvostamaan pienten asioiden merkitystä, ja ennen kaikkea ihmisten ystävällisyyttä. Olen kohdannut täällä jo tämän vajaan 3 viikon aikana niin paljon ihania ihmisiä, että se hämmästyttää minua. Tuntuu hämmentävältä huomata, miten paljon täällä osoitetaan ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta myös täysin pihalla olevalle ulkomaalaiselle opiskelijatytölle. Olen löytänyt paljon piiretitä, joita arvostan espanjalaisissa: heidän välittömyyttään, avoimuuttaan ja positiivista asennetta. Tuntematon pappa kaupassa saattaa olla niin ystävällinen, että melkein itkettää, tai tuntematon naapurintäti haluaa välttämättä auttaa sinua kantamaan kauppakassit, vaikka hänellä on 4 kertaa enemmän ikää kuin sinulla. Tuntematon mies kysyy sinulta kadulla, mihin olet menossa ja onko kaikki hyvin, kun harhailet keskustassa kartta kädessä etsimässä tiettyä osoitetta. Pieniä asioita, mutta ne merkitsevät paljon ihmiselle, joka yrittää sopeutua vieraaseen kulttuuriin.

Madridin tunnusmerkki: karhu ja puu, jonka nimeä en muista (kyllä, oppaallanne olisi petraamisen varaa). Kuvassa vasemmalla oleva mummo osoittautui varsinaiseksi linssiludeksi, eikä suostunut millään poistumaan patsaan viereestä kun kuvasin sitä. Lähes samanlaisia otoksia on nimittäin olemassa useampia.

Varsin ristiriitaisissa tunnelmissa alkanut viikko sai käänteen kuitenkin parempaan, kun kimppakämppäämme saapui ttimiä täydentämään ranskalainen Inés keskiviikkona ja englantilainen Ria torstaina. Molemmat tytöt vaikuttivat varsin mukavilta heti alussa, mutta jo perjantaina totesimme, että meillä on todella käynyt tuuri. Tulemme nimittäin erittäin hyvin juttuun, ja vaikka olemme olleet samassa asunnossa vasta muutaman päivän, olemme viettäneet jo paljon aikaa yhdessä. Minä, joka olen aina asunut joko yksin tai perheeni kanssa, olen huomannut, mitä etuja yhdessä asumisesta on: ruokaa laittaessa voi jutella samalla muiden kanssa tai illalla kun on kulkemassa ohi toisen huoneen, voi päätyä katsomaan porukalla vanhoja Disney-leffoja tai syömään Arabiasta tuotuja makeisia samalla kun vuodattaa omaa elämäntarinaansa puolittain espanjaksi ja puolittain englanniksi. Tästä olen vetänyt johtopäätöksen, että uusi ympäristö tuntuu kodilta, vasta kun olet saanut sieltä ystäviä ja hitaasti alkanut muodostaa omaa suojaverkkoasi.

Katutaidetta La Latinan kaupunginosan tyyliin. Olen vahvasti sitä mieltä, että Suomen graffititaiteilijat voisivat ottaa mallia tästä.

Tämän päivän ohjelmaan meidän osaltamme kuului eilen illalla yhtäkkiä päähän pälkähtänyt idea lähteä yhdessä kiertelemään "El Rastroa", ja kyseessä on siis aina sunnuntaisin La Latinan kaupunginosassa järjestettävät markkinat, jotka lienevät myös Euroopan suurimmat. Siltä se myös tuntui, sillä vaikka kiertelimme alueella 2 tuntia, näimme vain murto-osan kojuista ja uskokaa huviksenne, väkeä oli kuin pipoa. El Rastro on tunnettu myös varkaiden paratiisina, joten pidimme kaikki tiukasti veskoistamme kiinni, ja vältyimme siten myös ikäviltä yllätyksiltä.

Tässä todistusaineistoni: "tunnelmaotoksia" El Rastrosta. Oli siellä muutama muukin ihminen meidänkin lisäksemme, kuten kuvista näkyy.

Tapasimme El Rastron markkinoilla myös Rian ystävän, amerikkalaisen pojan nimeltään Xavier, joka opiskelee tulevan vuoden Salamancassa. Xavier vaikutti heti hyvin sympaattiselta, mutta kaikki padot murtuivat siinä vaiheessa, kun sattumalta aloimme puhumaan yhteisestä intohimostamme, joka on nimeltään Lady GaGa. Minulle selvisi, että Xavier on opiskellut New Yorkissa, ja hän oli kuullut Lady GaGasta jo silloin, kun tämä oli ollut vasta aloitteleva esiintyjä New Yorkin klubeilla, ja Xavier oli alkanut seuraamaan kyseisen neidon tekemisiä jo tuolloin. Fiilistelimme valehtelematta varmaan vähintäänkin tunnin Lady GaGaa, ja täytyy sanoa, että nyt olen löytänyt kyllä vertaiseni fanittajan. Kävimme läpi kaikki mahdolliset aiheet kyseiseen leidiin liittyen, ja saattaa olla, että innostuimme ihan vähän lauleskelemaan "Paparazzia" kiireisellä markkina-alueella. (Ei sitä varmaan kukaan huomannut, kun ei siellä ollut edes paljon porukkaa...) Jauhettuamme ainakin tunnin samasta aiheesta Inés ja Ria kysyivät huvittuneina, että joko me lopetimme. Hyvin mahdollista, että keskustelu jatkui samasta aiheesta vielä myöhemmin. Ja ehkä useampaan otteeseen.

Onnellinen kolmikko markkinahumussa: onnellisin lienee tässä vaiheessa jo tunnin Lady GaGasta jauhanut bloggari, keskellä Ria ja oikealla Inés.

Kuljeskeltuamme muutaman tunnin päätimme suunnistaa keskustaan Solin alueelle ostamaan postikortteja, ja etsimään jonkun ruokapaikan. Päädyimme Xavierin suosituksesta mukavaan paikkaan aivan keskustan tuntumassa syömään tapaksia ja keskustelemaan mm. suomen kielestä muiden skandinaavisten kielten joukossa ja Suomen sosiaaliturvajärjestelmästä. Xavier osoittautui näidenkin aiheiden suhteen varsin valveutuneeksi, ja kertoikin lukeneensa artikkelin liittyen Suomeen ollessaan vielä Yhdysvalloissa. Ruokailun hinta ei myöskään ollut päätä huimaava, sillä tapaslautanen ja juoma maksoivat yhteensä alle 4 euroa.

Tunnelmaotos tällä kertaa läheltä Solia.

Tämän jälkeen päätimme palata omille suunnillemme, sillä iltapäivä oli jo alkanut kääntyä illaksi, vaikka tämä sunnuntai oli jälleen niitä päiviä, joiden ei olisi tarvinnut päättyä ollenkaan. Tunnelman tiivisti hyvin Ria, joka totesi metrossa matkatessamme takaisin asunnolle: "Olipa harvinaisen ihana päivä."
Niinpä.

Huomenna minulle ei ole välttämättä tiedossa niinkään ihanuutta, vaan taistelua espanjalaista byrokratiaa vastaan, sillä tarkoitus olisi selvittää vähän yksityiskohtaisemmin, mitä kursseja historian laitoksella on mahdollista selvittää tämän lukuvuoden aikana. En millään voi ymmärtää, miksei näitäkin tietoja voi laittaa internettiin laitoksen nettisivuille, kun sellainenkin keksintö on nykyään olemassa. Positiivista tässä on kuitenkin se, että sain sentään tilattua Erasmus-opiskelijakorttini ja käteeni pinon täytettäviä lomakkeita perjantaina, kiitos erään ystävällisen saksalaisen vaihtaripojan, joka tuli yliopistolle 2 tuntia ennen kielikurssimme viimeisen session alkua, ja ihan vain auttaakseen minua selvittämään asioita. Sen hän todella teki, sillä hän vei minut suorastaan kädestä pitäen aina oikean henkilön luo ja hoiti välillä jopa puhumisen, kun minä olin pihalla kuin lumiukko sen suhteen, mitä oli tapahtumassa.

No olen minä vieläkin pihalla, mutta ehkä tämä tästä hiljalleen vielä selkenee. Ja onneksi minulla on kyseinen saksalainen poika Facebook-ystävänä ja hänen numeronsa kännykkääni tallennettuna.
Raukka ei tiennyt mihin ryhtyi, kun lupasi auttaa minua. (Kuvittele tähän taustalle lisättynä pirullinen nauru: muahahahaa...)

Harvinaisen huonona alkanut viikko loppujen lopuksi kääntyi harvinaisen hyväksi. Tämän päivän (ja varmaan viikon) paras oli kuva minusta ja Xavierista, joka tietysti täytyi ottaa muistoksi meidän sielujen sympatiaa täynnä olleesta tapaamisestamme. Kuvan ottanut Ria antoi ohjeeksi, että meidän täytyy ottaa asennoksi kunnon Lady GaGa-poseeraus, ja päädyimme lopulta Xavierin kanssa "monster claw"-poseeraukseen. Saatoimme jälleen kääntää muutamia päitä, tällä kertaa Plaza Mayorilla, ja joku tuntematon pappakin innostui kuvaamaan meitä huutaen: "Hymyilkää enemmän." Itseni osalta voin todeta, että voiko ihminen hymyillä enää tätä enemmän, kuin minä seuraavassa kuvassa, ja Xavier puolestaan totesi kuvan nähtyään, että ei edes muista milloin olisi näyttänyt kuvassa yhtä onnelliselta.

Tähän kuvaan on hyvä päättää tämän viikon postaus, ja koko viikko ylipäätään:

Ansku, Xavier ja Lady GaGan "monster claw"-poseeraus. Huomatkaa myös bloggarin "miettii selvästi Lady GaGaa"-ilme.