"sospechar"

suom. epäillä, ei luottaa

Heti alkuun: tänään tiedossa on häpeämätöntä vuodatusta, joten jos teitä ei kiinnosta kuunnella minun avautumistani, kannattaa lopettaa lukeminen heti alkuunsa. No niin, teitä on varoitettu.

Tämän viikon alku oli kamala, hirveä ja aivan mielettömän epäonninen. Mistään ei tuntunut tulevan mitään, ja silloin epäilin kyllä useampaan otteeseen, että mitä ihmettä minä teen täällä Espanjassa, kun voisin olla tälläkin hetkellä Suomessa. Kaikista vaikeinta täällä olemisessa on varmasti se, että läheiset ja rakkaat ovat niin kaukana, että et voi itse auttaa heitä tarvittaessa eivätkä hekään voi auttaa sinua, kun sitä kaipaisit. Huonot päivät tuntuvat myös täällä monta kertaa huonommilta kuin Suomessa. Välillä sitä tuntee olevansa niin yksin ja eksyksissä, eikä ole ketään kenelle puhua, ja silloin tekisi mitä tahansa lentolipusta Suomeen.

Siellä missä Ansku on, hän kuvaa aina joko rakennuksia, patsaita tai mosaiikkeja. Pidetään perinteistä kiinni: tässä joku random-patsas La Latinan korttelista. Jos jollakin on täsmällisempää informaatiota tästä pystistä, kaikki tiedot otetaan ilolla vastaan.

Mutta  minua on auttanut ajatella, että tämä on nyt se kaikista hankalin vaihe, johon kuuluu niin koti-ikävä kuin oman arvostelukyvyn kyseenalaistaminen. Ja tämä kuulostaa ulkopuolisesta ehkä vähän hullulta, mutta on myös helpottavaa ajatella, että tämä on se kaikista pahin vaihe. Ennen vaihtoon lähtemistä minulla oli vaikka millaisia kauhuskenaarioita siitä, mitä tämä tulee olemaan, joten oli helpottavaa huomata, että se ei kuitenkaan ole ns. "tätä pahempaa". Omat ennakkokuvitelmat ovat nimittäin oikeasti paljon pahempia kuin se, mitä vaihdossa kohdattavat vaikeudet oikeasti ovat. Täällä tajuaa oikeasti sen kliseisen sanonnan "se mikä ei tapa, vahvistaa"-merkityksen.

Pappa, kitara ja marionetit: täällä voi tulla vastaan ihan mitä tahansa.

Ja toisaalta täällä oppii arvostamaan pienten asioiden merkitystä, ja ennen kaikkea ihmisten ystävällisyyttä. Olen kohdannut täällä jo tämän vajaan 3 viikon aikana niin paljon ihania ihmisiä, että se hämmästyttää minua. Tuntuu hämmentävältä huomata, miten paljon täällä osoitetaan ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta myös täysin pihalla olevalle ulkomaalaiselle opiskelijatytölle. Olen löytänyt paljon piiretitä, joita arvostan espanjalaisissa: heidän välittömyyttään, avoimuuttaan ja positiivista asennetta. Tuntematon pappa kaupassa saattaa olla niin ystävällinen, että melkein itkettää, tai tuntematon naapurintäti haluaa välttämättä auttaa sinua kantamaan kauppakassit, vaikka hänellä on 4 kertaa enemmän ikää kuin sinulla. Tuntematon mies kysyy sinulta kadulla, mihin olet menossa ja onko kaikki hyvin, kun harhailet keskustassa kartta kädessä etsimässä tiettyä osoitetta. Pieniä asioita, mutta ne merkitsevät paljon ihmiselle, joka yrittää sopeutua vieraaseen kulttuuriin.

Madridin tunnusmerkki: karhu ja puu, jonka nimeä en muista (kyllä, oppaallanne olisi petraamisen varaa). Kuvassa vasemmalla oleva mummo osoittautui varsinaiseksi linssiludeksi, eikä suostunut millään poistumaan patsaan viereestä kun kuvasin sitä. Lähes samanlaisia otoksia on nimittäin olemassa useampia.

Varsin ristiriitaisissa tunnelmissa alkanut viikko sai käänteen kuitenkin parempaan, kun kimppakämppäämme saapui ttimiä täydentämään ranskalainen Inés keskiviikkona ja englantilainen Ria torstaina. Molemmat tytöt vaikuttivat varsin mukavilta heti alussa, mutta jo perjantaina totesimme, että meillä on todella käynyt tuuri. Tulemme nimittäin erittäin hyvin juttuun, ja vaikka olemme olleet samassa asunnossa vasta muutaman päivän, olemme viettäneet jo paljon aikaa yhdessä. Minä, joka olen aina asunut joko yksin tai perheeni kanssa, olen huomannut, mitä etuja yhdessä asumisesta on: ruokaa laittaessa voi jutella samalla muiden kanssa tai illalla kun on kulkemassa ohi toisen huoneen, voi päätyä katsomaan porukalla vanhoja Disney-leffoja tai syömään Arabiasta tuotuja makeisia samalla kun vuodattaa omaa elämäntarinaansa puolittain espanjaksi ja puolittain englanniksi. Tästä olen vetänyt johtopäätöksen, että uusi ympäristö tuntuu kodilta, vasta kun olet saanut sieltä ystäviä ja hitaasti alkanut muodostaa omaa suojaverkkoasi.

Katutaidetta La Latinan kaupunginosan tyyliin. Olen vahvasti sitä mieltä, että Suomen graffititaiteilijat voisivat ottaa mallia tästä.

Tämän päivän ohjelmaan meidän osaltamme kuului eilen illalla yhtäkkiä päähän pälkähtänyt idea lähteä yhdessä kiertelemään "El Rastroa", ja kyseessä on siis aina sunnuntaisin La Latinan kaupunginosassa järjestettävät markkinat, jotka lienevät myös Euroopan suurimmat. Siltä se myös tuntui, sillä vaikka kiertelimme alueella 2 tuntia, näimme vain murto-osan kojuista ja uskokaa huviksenne, väkeä oli kuin pipoa. El Rastro on tunnettu myös varkaiden paratiisina, joten pidimme kaikki tiukasti veskoistamme kiinni, ja vältyimme siten myös ikäviltä yllätyksiltä.

Tässä todistusaineistoni: "tunnelmaotoksia" El Rastrosta. Oli siellä muutama muukin ihminen meidänkin lisäksemme, kuten kuvista näkyy.

Tapasimme El Rastron markkinoilla myös Rian ystävän, amerikkalaisen pojan nimeltään Xavier, joka opiskelee tulevan vuoden Salamancassa. Xavier vaikutti heti hyvin sympaattiselta, mutta kaikki padot murtuivat siinä vaiheessa, kun sattumalta aloimme puhumaan yhteisestä intohimostamme, joka on nimeltään Lady GaGa. Minulle selvisi, että Xavier on opiskellut New Yorkissa, ja hän oli kuullut Lady GaGasta jo silloin, kun tämä oli ollut vasta aloitteleva esiintyjä New Yorkin klubeilla, ja Xavier oli alkanut seuraamaan kyseisen neidon tekemisiä jo tuolloin. Fiilistelimme valehtelematta varmaan vähintäänkin tunnin Lady GaGaa, ja täytyy sanoa, että nyt olen löytänyt kyllä vertaiseni fanittajan. Kävimme läpi kaikki mahdolliset aiheet kyseiseen leidiin liittyen, ja saattaa olla, että innostuimme ihan vähän lauleskelemaan "Paparazzia" kiireisellä markkina-alueella. (Ei sitä varmaan kukaan huomannut, kun ei siellä ollut edes paljon porukkaa...) Jauhettuamme ainakin tunnin samasta aiheesta Inés ja Ria kysyivät huvittuneina, että joko me lopetimme. Hyvin mahdollista, että keskustelu jatkui samasta aiheesta vielä myöhemmin. Ja ehkä useampaan otteeseen.

Onnellinen kolmikko markkinahumussa: onnellisin lienee tässä vaiheessa jo tunnin Lady GaGasta jauhanut bloggari, keskellä Ria ja oikealla Inés.

Kuljeskeltuamme muutaman tunnin päätimme suunnistaa keskustaan Solin alueelle ostamaan postikortteja, ja etsimään jonkun ruokapaikan. Päädyimme Xavierin suosituksesta mukavaan paikkaan aivan keskustan tuntumassa syömään tapaksia ja keskustelemaan mm. suomen kielestä muiden skandinaavisten kielten joukossa ja Suomen sosiaaliturvajärjestelmästä. Xavier osoittautui näidenkin aiheiden suhteen varsin valveutuneeksi, ja kertoikin lukeneensa artikkelin liittyen Suomeen ollessaan vielä Yhdysvalloissa. Ruokailun hinta ei myöskään ollut päätä huimaava, sillä tapaslautanen ja juoma maksoivat yhteensä alle 4 euroa.

Tunnelmaotos tällä kertaa läheltä Solia.

Tämän jälkeen päätimme palata omille suunnillemme, sillä iltapäivä oli jo alkanut kääntyä illaksi, vaikka tämä sunnuntai oli jälleen niitä päiviä, joiden ei olisi tarvinnut päättyä ollenkaan. Tunnelman tiivisti hyvin Ria, joka totesi metrossa matkatessamme takaisin asunnolle: "Olipa harvinaisen ihana päivä."
Niinpä.

Huomenna minulle ei ole välttämättä tiedossa niinkään ihanuutta, vaan taistelua espanjalaista byrokratiaa vastaan, sillä tarkoitus olisi selvittää vähän yksityiskohtaisemmin, mitä kursseja historian laitoksella on mahdollista selvittää tämän lukuvuoden aikana. En millään voi ymmärtää, miksei näitäkin tietoja voi laittaa internettiin laitoksen nettisivuille, kun sellainenkin keksintö on nykyään olemassa. Positiivista tässä on kuitenkin se, että sain sentään tilattua Erasmus-opiskelijakorttini ja käteeni pinon täytettäviä lomakkeita perjantaina, kiitos erään ystävällisen saksalaisen vaihtaripojan, joka tuli yliopistolle 2 tuntia ennen kielikurssimme viimeisen session alkua, ja ihan vain auttaakseen minua selvittämään asioita. Sen hän todella teki, sillä hän vei minut suorastaan kädestä pitäen aina oikean henkilön luo ja hoiti välillä jopa puhumisen, kun minä olin pihalla kuin lumiukko sen suhteen, mitä oli tapahtumassa.

No olen minä vieläkin pihalla, mutta ehkä tämä tästä hiljalleen vielä selkenee. Ja onneksi minulla on kyseinen saksalainen poika Facebook-ystävänä ja hänen numeronsa kännykkääni tallennettuna.
Raukka ei tiennyt mihin ryhtyi, kun lupasi auttaa minua. (Kuvittele tähän taustalle lisättynä pirullinen nauru: muahahahaa...)

Harvinaisen huonona alkanut viikko loppujen lopuksi kääntyi harvinaisen hyväksi. Tämän päivän (ja varmaan viikon) paras oli kuva minusta ja Xavierista, joka tietysti täytyi ottaa muistoksi meidän sielujen sympatiaa täynnä olleesta tapaamisestamme. Kuvan ottanut Ria antoi ohjeeksi, että meidän täytyy ottaa asennoksi kunnon Lady GaGa-poseeraus, ja päädyimme lopulta Xavierin kanssa "monster claw"-poseeraukseen. Saatoimme jälleen kääntää muutamia päitä, tällä kertaa Plaza Mayorilla, ja joku tuntematon pappakin innostui kuvaamaan meitä huutaen: "Hymyilkää enemmän." Itseni osalta voin todeta, että voiko ihminen hymyillä enää tätä enemmän, kuin minä seuraavassa kuvassa, ja Xavier puolestaan totesi kuvan nähtyään, että ei edes muista milloin olisi näyttänyt kuvassa yhtä onnelliselta.

Tähän kuvaan on hyvä päättää tämän viikon postaus, ja koko viikko ylipäätään:

Ansku, Xavier ja Lady GaGan "monster claw"-poseeraus. Huomatkaa myös bloggarin "miettii selvästi Lady GaGaa"-ilme.

"pasear"

suom. kulkea, kierrellä

Löysin keskiviikkona aivan loistavan selvitymiskeinon koti-ikävää vastaan.
Olin sopinut tapaamisen Madridin keskustaan Solin lähelle erään toisen Erasmus-vaihtarin kanssa, ja saavuin tapaamispaikalle aivan liian aikaisin, minkä johdosta menin tappamaan aikaa pyörimällä keskustan putiikeissa. Jostain käsittämättömästä mielenhäiriöstä johtuen päädyin pyörimään paikalliseen H&M:ään (mielestäni pitäisi edes vähän kovemmin yrittää haahuilla vähän harvinaisemmissa liikkeissä kuin Henkkamaukalla, jos sitä kerran Espanjaan asti matkustetaan), mutta ah, kuinka kotoinen fiilis siitä tulikaan!
Enemmän tai vähemmän (no, sanotaanko että ennen kaikkea enemmän) samat tuotteet kuin Suomessakin, tungeksivia teinilaumoja, musiikki liian kovalla, liian ahtaat käytävät ja aivan yhtä mielekuvitukseton sisustus kuin Jyväskylänkin liikeessä... Siis voi kuinka tulikaan kotoisa fiilis, ympärillä puhuttu kieli vaan oli eri, mutta eihän sitä sen musiikin jytkeen alta kuitenkaan kuulunut.
Mutta ahdistusta minussa sen sijaan herätti se, kuinka hirveän suuri Madridin H&M on, siinä nimittäin on 5 kerrosta! Pyörin eilen, eli lauantaina, keskustan liikkeissä, eikä minun tajutaani vieläkään mahdu, miten isoja liikkeet täällä ovat. Ehkä vastaiskuna tälle minä ostin ainoastaan pienistä, paikallisista liikkeistä ostokseni.
Hah haa, siitä saatte, suuret ketjuliikkeet!

Tässä vaiheessa olisi ehkä paikallaan selittää, miksen ole saanut (taaskaan) kirjoitettua tällä viikolla enempää. No oikeastaan se johtuu vain siitä, että en ole puuhannut sen kummempaa kuin käynyt täällä kuntosalilla, yliopistolla ja elänyt kaiken kaikkiaan hyvin tavallista arkea.
Kuntosalista voisin selittää sen verran, että menin tosiaan kämppikseni mukana "kuntosalille", jossa hän käy 5 kertaa viikossa, eli jokainen arkipäivä. Kyseinen paikka osoittautui varsin erilaiseksi kuin mitä osasin odottaa: yksi harjoittelu kerta kestää vain 30 minuuttia, mutta siinä ajassa käymme kahteen kertaan kaikki kuntosalilaitteet läpi ja vaihtojen välissä teemme erilaisia lihaskuntoliikkeitä. Kaikki on tarkoitus tehdä mahdollisimman nopeasti ja paljon voimaa käyttäen, minulla olikin sinä ihmettä, että koko ajan kun harjoittelen, vieressä seisoo espanjalainen nainen (eli siis ohjaajamme) karjumassa: "Más rapido, Ana, más fuerte, guapa... Qué niña tan buena tú eres, muñequita." (suom. "Nopeammin, Ana, voimakkaammin, kaunis. Kuinka kiltti tyttö oletkaan, nukkepieni." On siinä kyllä meikäläisellä ollut totuttelua siihen, kuinka täällä tuntemattomat saattavat tulla sanomaan sinua "guapaksi" tai jollakin muulla vastaavalla nimellä. Täällä ei myöskään ole samalla tavalla "oman tilan" käsitettä kuin Suomessa, vaan puolitutut ja lähes tuntemattomat saattavat tulla koskettamaan tarttumalla esim. olkapäästä kiinni.

Retiron puiston varsinainen sisäänkäynti... Aika vaatimaton, eikö?

Mutta nyt kerron lisää tämän sunnuntain ohjelmasta. Eilen vietin päivän siis pyörimällä keskustan kaupoissa, juttelemalla perheelleni Skypessä, kirjoittelemalla valtavan pinon postikortteja ja käymällä lenkillä. Tänään säänkin ollessa varsin ihanteellinen päätin suunnistaa "Buen Retiron" puistoon, jossa myös monet paljasjalkaiset madrileñot (siis paikalliset) käyvät sunnuntaikävelyllä ja piknikillä. Aluksi suunnittelin, että kävisin ennen reissua kyseiseen puistoon katsomassa myös jotain muita nähtävyyksiä, mutta muutin sittenkin mieltäni. Raahasimme nimittäin kämppikseni kanssa aamupäivällä kellarikomeroomme ylimääräisiä tavaroita (kuten matkalaukkuni, nyt kun olen tullut siihen tulokseen, etten taida ihan heti karata takaisin Suomeen.. Heh), ja tässä episodissa meni kuitenkin jonkin verran aikaa. Ajattelin myös, että koska minulla on aikaa lähes 10 kuukautta tutustua kaikkeen, mikä minua kiinnostaa Madridissa, olisi silkkaa tyhmyyttä yrittää tunkea monta asiaa samalle päivälle. Paljon järkevämpää onkin tutustua aina huolella yhteen kohteeseen kerrallaan. Käytyäni nyt Retiron puistossa, olen hyvin tyytyväinen siihen, etten tunkenut tälle päivälle muuta ohjelmaa: pyörin kyseisessä puistossa oikeastaan koko iltapäivän ja otin lähes 160 kuvaa! (Ja ei, en tylsistytä teitä näyttämällä joka hiton kuvaa, vaan yritin valita noiden kuvien joukosta lähinnä omat suosikkini.)

Puistossa oli luonnollisesti valtavan paljon patsaita, mutta tämä oli yksi suosikeistani. Tästä pienestä kuvasta sitä ei ehkä huomaa, mutta taustalla on erikseen hevosen selässä oleva  mies, joka kuuluu myös siis tähän samaan asetelmaan. Ihastuin kovin tämän asetelman moniulotteisuuteen.

Retiron puistoa nimitetään monesti myös Madridin keuhkoiksi, eikä syyttä. Puisto on todella iso alue, jota suojellaan huolella: itsekin näin skoottereilla liikkuvia puistonvartijoita moneen otteeseen yhden iltapäivän aikana. Puisto on jaettu eri alueisiin, joissa on omat nähtävyytensä, ja puistossa on myös aivan nimetyt kadut. Pidin kyllä karttaa koko ajan mukana (tämä tyttö on jo oppinut jo läksynsä), mutta ihme kyllä minun ei tarvinnut käyttää sitä, vaan löysin etsimäni (ja myöhemmin myös tieni ulos) ihan vain haahuilemalla ympäriinsä.
Puistoon pääsee todella helposti metrolla, sillä Retiron pysäkki on oikeasti ihan puiston vieressä. Itse saavuin puistoon Alcalán portin puoleisesta päädystä, sillä halusin nähdä kyseisen monumentin vielä päivänvalossa (minusta löytyy tosiaan tästä blogista jo kuva kyseisen portin edestä).

Sisäänkäynnillä parveili vaikka minkälaisia kauppiaita ja onnenonkijoita, minuunkin suunnilleen tarttui kiinni vanha espanjanlainen mummo, joka yritti tyrkyttää "kaunokaiselle onnea tuovaa neilikkaa". Tästä koitoksesta selvittyäni lähdin siis tutkimaan puistoa, ja nämä ensimmäiset kuvat ovat puiston osasta, jonka nimi oli "El Bosque de recuerdo" (suom. "Muistojen metsä"), mikä oli minusta erittäin kaunis ja sopiva nimi tälle puiston osalle. Tässä osassa oli paljon hämäriä sokkeloisia polkuja, ja patsaita tuntui löytyvän vaikka miten yllättävistä paikoista.

"Casita del Pescador" eli suomeksi "kalastajan mökki". Jos kalastajilla on näin hienot lukaalit muka mökkeinä, niin meikäläinen vaihtaa alaa tällä punaisella minuutilla!

Haahuillessani onnellisena ympäri kaunista puistoa kuulin jonkun kutsuvan minua kohtalokkailla "hola guapa"-sanoilla. Kaksi tummaihoista nuorta miestä istuivat polttelemassa viereisellä puistonpenkillä, ja yrittivät aloittaa minun kanssani keskustelua kyselemällä mistä olen: itse he ehdottivat (jostain minulle täysin tuntemattomasta syystä), että olenko kenties roomalainen. Tähän vielä mutisin vastaukseksi "ei", mutta kun he alkoivat kysellä poltanko, tai haluaisinko polttaa heidän kanssaan hasista, vastaukseni oli yhä kiihtyvä kävelytahti. Tässä vaiheessa tulin siihen tulokseen, että joku paikka, jossa on enemmän ihmisiä, voisi olla parempi  (ja ennen kaikkea turvallisempi) vaihtoehto. Olin myös varsin kiitollinen, että olin kerrankin laittanut tapojeni vastaisesti jalkaani matalakantaiset ballerinatossut  kuunnellessani miesten "no te vayas, mamita"-huutoja (suom. "älä mene, murunen") minun vauhtini vain kiihtyessä.



Alfonso XII:n monumentti, todella suosittu paikallinen aktiviteetti on vuokrata vene ja mennä soutelemaan monumentin edessä olevalle lammelle. Nytkin paikalla oli väkeä todella sankoin joukoin.

Päädyinkin sitten Alfonso XII:n muistomerkille, jossa väkeä oli kuin pipoa. Monumentilla oli paljon upeita patsaita, itse kuvasin aivan innoissani mm. antiikin kreikkalaisia muusia esittäviä patsaita. Koska tiedän, että kaikkia patsaat eivät ehkä kiinnosta yhtä paljon kuin minua, tyydyn laittamaan vaan tämän yleiskuvan monumentista. Tämä paikka on mahdollisesti kuuluisin paikka Retiron puistossa, ja hyvin kuvattu. Olihan se hieno, joskin mahtipontinen, mutta itse löysin puistosta muita kohteita, jotka viehättivät minun silmääni vielä enemmän.

Tämä kuva on osa rakennuksesta, jota käytetään lähinnä vaihtuvien näyttelyiden tilana, ainakin minun käsittääkseni. Tämä kuva on oikeastaan rakennuksen takaa, mutta minua viehättivät nuo mosaiikit.

Yksityiskohta edellisen kuvan mosaiikeista. Valitsin tämän kohdan kuvattavaksi siitä syystä, että asun tosiaan täällä Madridissa Moncloan kaupunginosassa.

Lupaan, että tämä on (tälle päivälle) viimeinen kuva mosaiikeista. Tämäkin kuva on samasta rakennuksesta, tällä kertaa eri puolelta. 

Yksi ehdottomista suosikkipaikoistani Retiron puistossa oli "Palacio de Cristal" eli Kristallipalatsi. Ei sitä aivan kristallista oltu tehty, mutta lasista kuitenkin, ja se oli kauneimpia rakennuksia, joita olen nähnyt. Todella kaunis ja hyvin ainutlaatuinen, sillä se oli minusta paikka, jota ei kuvittelisi elävässä elämässä edes näkevänsä, vaan  sen kuvittelisi kuuluvan pikemminkin vain unien maailmaan. Ja kuitenkin se on valitettavasti juuri niitä rakennuksia, jotka eivät kuvissa näytä miltään, vaan ne pitäisi nähdä itse, jotta voi ymmärtää niiden kauneuden. Siitä syystä laitan tähän vain yhden yleiskuvan kyseisestä rakennuksesta, jonka perusteella toivon teidän saavan edes jonkinlaisen käsityksen tästä upeasta rakennuksen, ja ymmärtävän, että kyseessä ei ole aivan mikä tahansa puutarhamaja.

Palacio de Cristal kokonaisuudessaan ja kaikessa komeudessaan.

Pyörin pitkään Palacio de Cristalin lähistöllä, ja hämmennyin kovin kuullessani siellä epäilyttävästi kansanmusiikilta kuulostavaa soittoa. Seuratessani musiikkia löysin läheltä aukion, jossa oli ryhmä meksikolaisia kansantanssijoita täysissä esiintymistamineissa pyörähtelemässä. Minua tämä löytö riemastutti kovin, ja totta kai minun piti ikuistaa myös tämä hetki. Kuljin muuten valehtelematta koko iltapäivän kamera kourassa ja valmiina kuvaamaan, mistä syystä paikalliset varmaan katsoivat minua nenää pitkin ja lähinnä japanilaiset turistit tunsivat samaistuvansa minuun, mutta mitäpä siitä. Puistossa tuntui muuten olevan melko vähän turisteja, ja suorastaan yllättävän paljon paikallisia.

Meksikolaisia kansantanssijoita, ihmetyttämään jäi vain se, mitä he mahtoivat polttaa heidän keskellään olevassa maljassa... Heh.

Ikuistin myös läheltä löytyneen majan, joka oli oikeasti joku turistikrääsäkioski, mutta minulle tuli tästä paikasta mieleen ihan Etelä-Amerikka.

Toinen suosikkipaikkani Retirossa oli "La Rosaleda" eli Retiron ruusutarha. Olisin voinut olla siellä ikuisuuden ihastelemassa kauniita ruusukujia ja nauttimassa siitä tuoksusta, se ruusujen tuoksu oli nimittäin aivan mieletön! Löysin itsestäni myös luontokuvaajan, sillä räpsin aivan innoissani lähikuvia eri ruusulajikkeista ja kuljin kyseisellä alueella todella pitkään. Olisin varmaan ollut ruusutarhassa fiilistelemässä pidempäänkin, mutta minua tuli "jututtamaan" taas siihen kuuluisaan "qué tal, guapa"-tyyliin ryhmä espanjalaisia miehiä, jotka olisivat halunneet ottaa minusta kuvan heidän kanssaan, ja yrittivät saada minua mukaansa juomaan lasilliset sangriaa. Tässä vaiheessa tulin siihen tulokseen, että eiköhän ruusutarha ole kuvattu ja nostin kytkintä.

La Rosaleda ja viaton japanilainen tyttö, joka joutui paparazzikuvani uhriksi. Pahoitteluni hänelle.

La Rosaledan suihkulähde, josta yritin saada fiksun kuvan ilman suihkulähteen reunalla paidatta paistatellutta miesturistia. No, ainakaan hän ei tullut kuvaan ja se on hyvä!

La Rosaledan jälkeen päädyin sattumalta paikalle, josta kuulin jo aikoja sitten ja päätin jo silloin, että "tuonne minun on sitten aivan pakko päästä". Kyllä, kyseessä on tietysti maailman ainoa langenneelle enkelille eli Luciferille omistettu patsas. Olin aivan fiiliksissäni löytäessäni sen, eikä tajuntaani millään mahtunut se fakta (eikä mahdu vieläkään), että olin oikeasti ainoa ihminen kuvaamassa kyseistä patsasta! Aukio oli nimittäin täynnä paikallisia, jotka harjoittelivat rullaluistelua välittämättä tuon taivaallista kärsivästä Luciferista.
Siis mitä ihmettä?

Yleiskuva langenneesta enkelistä...

...ja tietysti vielä piti ottaa lähikuvakin, kun kerta löysin paikalle.

Löydettyäni kyseisen patsaan oli jo melko tyytyväinen kiertelyni tuloksiin, sillä olin ehtinyt nähdä kaikki ne paikat, jotka olin halunnutkin nähdä. Siispä suunnistin lähemmäs puiston uloskäyntiä, mutta loppujen lopuksi minun oli pakko jäädä vielä hengailemaan auringonpaisteessa puistonpenkille joksikin aikaa, sillä lähellä oli soittamassa vanha mies jazzia saksofonilla. Voin kertoa, että se oli niitä hetkiä elämässä, jolloin aika olisi saanut hetkeksi pysähtyä. Oli muutenkin hauskaa kuunnella puistoa kierrellessä, kuinka paikalliset saattoivat hengaillessaan puistossa soittaa samalla kitaraa ja lauleskella.

Ei, emme ole siirtyneet aikakoneella antiikin Kreikkaan, vaan olemme yhä nykyaikaisessa Madridissa.

Tässä osassa puistoa hengasin tosiaan kuuntelemassa jazzia ja ottamassa aurinkoa. Ei hullumpi tapa viettää sunnuntaita, eikö?

Mutta nyt on kyllä mentävä, sillä olisi tarkoitus käydä vielä nopealla lenkillä ja opiskella hieman espanjaa tämän illana aikana. Yritän palata taas bloggaamaan mahdollisimman pian, sillä minulla on kyllä mielessä monia aiheita, joista voisin kirjoittaa postauksen. Toivottavasti jaksoitte lukea tämän megapostauksen, joka on ehkä hieman sekava, mutta antakaa se minulle anteeksi, aloitin kirjoittamisen heti palattuani puistosta ja tähän on jo nyt mennyt hyvä tovi sunnuntai-illastani.

Mukavaa alkavaa viikkoa teille kaikille, ja hyvää yötä (siellä Suomessahan on kohta jo yö)!

P.S. Tämä kuva on omistettu Marille, joka kuitenkin stalkkaa tätä blogia:


"To Mari, from Ansku with all my love." <3



"adaptarse"

suom. mukautua, sopeutua

Sunnuntaina tuli löydettyä yhdistelmä, jota ei kannata kokeilla, jos on vasta uuteen maahan tullut vaihtari kaukana läheisistään: Facebookissa kavereiden kuulumisten kyttääminen, omaan huoneeseen eristäytyminen ja Jenni Vartiaisen biisi "Missä muruseni on" soitettuna Aivan Liian Monta Kertaa. (Biisi itsessään on minusta hyvä, mutta ei sitä ihan oikeasti kannata kuunnella repeatilla, jos on aivan toisella puolella Eurooppaa kuin kaikki läheiset. Uskokaa minua, älkääkä testatko tätä kotona.)

Mutta sitten alkoi ärsyttää, ihan tosissaan. Jos ollaan Madridissa, niin sitten ollaan täällä eikä ryvetä itsesäälissä. Niinpä käytyäni voimaantumislenkillä läheisessä puistossa, kaivoin sieltä palattuani eteeni kartan (tällä kertaa riitti ihan yksi), muistikirja ja kynän. Ja tein taistelusuunnitelman.
Strategia: mitä enemmän tekemistä, sitä vähemmän aikaa miettiä kaikkea turhaa ja ennen kaikkea vain omaa oloa pahentavaa. Joten etsin Madridin kartasta kynä kädessäni kaikki kiinnostavat museot, kirkot, puistot ja mitä nyt kuvitella saattaa.

Kirjoitin niistä itselleni listan, ja aion pyhästi alkaa toteuttamaan tätä listaani heti, kun kalenterissani joku päivä näyttää uhkaavan tyhjältä. Kuten kuvitella saattaa, listastani tuli myös melkoisen pitkä, mutta nytpä tiedän, mitä minä teen vähitään koko syyskuun espanjan opiskelun lisäksi. Ja kyllä, tulen tänne raportoimaan teille aina, missä olen luuhannut minäkin päivänä.

Esteetikkona saan loputtomasti iloa kaikista pienistä mutta kauniista yksistyiskohdista, kuten vaikkapa siitä, että täällä katujen nimikyltitkin saattavat olla näin kauniita.

Tämän päivän tosin omistin espanjan kurssini alkamisen kunniaksi oikean luentosalin metsästykselle. Oikean rakennuksen onnistuin paikallistamaan jo eilisen illan aikana kahden kartan, infopaketin ja Complutensen nettisivujen avulla. Niitä tutkiessani huomasin, että kas vain, rakennus, jota etsin, oli niin uusi, ettei sitä edes ollut muissa kartoissa kuin Complutensen nettisivuilta löytyvässä ja luotetussa Michelinissäni. Kehtaan väittää, että tein sellaisen urotyön jäljitystyössäni, että minusta on tulossa naispuolinen vastine Sherlock Holmesille.
Ja varmasti tuleekin, jos kerran asun täällä 10 kuukautta.

No, minulla olisi siis oikea rakennus tiedossa jo valmiiksi suunnattessani Complutensen kampukselle, mutta silti oikean salin paikallistamiseen meni suunnilleen tunti. Ehdin siinä ajassa monta kertaa kiroamaan koko idean tulla Madridiin opiskelemaan, ja tunsin hämmästyttävän syvää sielujen sympatiaa kaikkien muiden Erasmus-vaihtareiden kanssa, jotka näyttivät lähes yhtä eksyneiltä kuin minä. Siinä ajassa ehdin myöskin kiertämään koko rakennuksen ympäri kahteen kertaan, ja kysyä apua tutulta italialaiselta pojalta, jonka kanssa me sitten kysyimme apua kyseisessä rakennuksessa työskentelevältä rouvalta. Hänen neuvojensa avulla löysimme sitten vihdoin oikean salin.

Opettajamme on erittäin mukava nuori nainen, jonka jutuille me kaikki oppilaat nauramme kippurassa. Hänen opetuksessaan aika menee todella nopeasti, mikä on erittäin hyvä, sillä meillä on kuitenkin espanjaa kahden viikon ajan joka (arki)päivä 4 tuntia. Meidät on jaettu ryhmiin menneellä viikolla olleen espanjan tasokokeen perusteella, ja oma ryhmäni on tasoa B1, mikä vaikuittaisi olevan aivan sopiva taso minulle. Ryhmässä on erittäin paljon italialaisia ja melko paljon myös saksalaisia, itse olen saanut kunnian olla ryhmän ainoa suomalainen (ehdin jo saada lempinimen "Ana", sillä erityisesti Anna-Kaisa on täällä ymmärrettävästi aivan liian pitkä ja vaikea nimi. Heh.). Ihmiset ryhmässäni vaikuttavat oikein mukavilta, ja ryhmässä oli jopa useampi historioitsija, erityisesti erään unkarilaisen tytön kanssa juttelimme pitkän tovin.

Päiväni muita "kohokohtia" on ollut lenkkeily, istuminen metrossa, pyykkääminen ja juttelu kämppisteni kanssa, jotka ovat ehkä ihan oikeasti sympaattisimpia ihmisiä ikinä. Tänäkin aamuna kämpästä vastaava Elena tuli kyselemään minulta mitä minulle oikein kuuluu ja muistutti, että häneltä voi pyytää apua mihin tahansa ongelmaan. Tämä huolenpito johtuu ilmeisesti osittain siitä, että vaikutin eilen niin surulliselta. Ja vaikka espanjani taso on varmaan järkyttävämpää kuin Kimi Räikkösen englanti, niin Elena tänäänkin jutellessamme jaksoi kehua, miten hyvin puhun espanjaa.
Mutta näin tämä varsinainen arki on nyt sitten lähtenyt Madridissa käyntiin.

Hasta luego y buenas noches, mis cariños.

P.S. Nuo kuvat eivät siis tosiaankaan ole Complutensen kampukselta, vaan Madridin keskustasta. Otin ne jokunen päivä sitten, ja laitoin ne tähän vain maustamaan tekstiä, ettei minun kälätykseni kävisi teille liian tylsäksi lukea.

"llegar"

suom. saapua esim. määränpäähän

Minun pyhä tarkoitukseni oli kirjoittaa jo aikaisemmin, mutta käytännön seikat ovat estäneet minun hyvät aikeeni. Ehkä paras puolustukseni suhteellisen pitkälle hiljaisuudelle on se, että sain vasta tänään puolilta päivin toimivan nettiyhteyden omalle koneelleni. Sekään ei tosin ole mikään oma ansioni, vaan kämppikseni teki suunnilleen kaiken tarvittavan minun puolestani ja minä seisoin sormi suussa vieressä. Se siitä omatoimisesta elämästä Madridissa.

Tänään on siis virallisesti viides päivä Madridissa, ja jo näihin muutamaan päivään on mahtunut paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä. Jotta tässä blogissa pysyisi edes joku ruotu, esitän tapahtumat kronologisessa järjestyksessä eli aloitan Lähdöstä.

Lento lähti keskiviikkona 8.9. kello 8.05 Tampereen Pirkkalasta, ja Madridissa oltiin iltapäivällä. Lentomatkan ajan tunteet olivat varmaan niin ristiriitaiset kuin ne vain voivat olla: välillä olin tikahtua innostuksesta, mutta hetken kuluttua saatoin haluta epätoivon vimmalla takaisin Suomeen.
Perillä Madridissa asunto löytyi onneksi melko helposti, ja kämppikseni olivat siellä odottamassa minua. En ollut nukkunut kuin pari tuntia edellisenä yönä, ja olo oli muutenkin melko sekava, joten ei liene suurikaan ihme, että olin melko hämmentynyt ja hukassa tuolloin. Hämmennystäni lisäsi melko tehokkaasti myös se, että molemmat kämppikset ja toisen kämppiksen poikaystävä tulivat kaikki oikein mannermaiseen tapaan heti ensitöikseen moiskauttamaan minulle suukot molemmille poskille. Ja minä kun olin aina kuvitellut, että se oli pelkkä stereotypia espanjalaisista, täällä olen tosin saanut huomata erehtyneeni.

Meikäläisen nykyinen koti...

Sisäänkäynti meidän rappuun.

Minua on suuresti huvittanut, että tasan yksi sisäänkäynti meidän talossa on näinkin hieno. Olen kovasti pohtinut, mitä tämän oven taakse mahtaa kätkeytyä.

Alue, jossa täällä asun, on Moncloan kaupunginosaa ja tunnelma on hyvinkin espanjalainen, täällä ei kyllä ulkomaalaisia ole minun lisäkseni näkynyt toistaiseksi yhtään. Paikalliset vaikuttavat kyllä ystävällisiltä, ja auttavat aivan mielellään kun heille puhuu espanjaksi (vaikka kielitaito olisikin kaukana täydellisestä). Madridissa (ja ilmeisesti Espanjassa yleensä) on aivan omanlaisensa tapa merkitä talot sekä kadut, ja yliopistollakin saman laitoksen salit saattavat olla aivan eri rakennuksissa. Tottumattomalla voi pää mennä alussa pyörälle ja käytännön asioita järjestellessä saattaa välillä iskeä epätoivo, mutta yleensä asiat  kuitenkin hoituvat suhteellisen helposti. Omatoimisuus ja rohkeus pyytää apua tuntemattomilta nousee täällä suureen arvoon, mutta toisaalta olen itse saanut täällä kyllä aina vastauksen kysymyksiini, kun olen vain uskaltanut mennä kysymään.

Ensimmäisten asioiden joukossa täällä olen saanut hommata itselleni paikallisen puhelinliittymän ja metrokortin (siinäpä vasta olikin episodi, kuka olisi arvannut ettei kuukausikortteja metroon saa metroasemilta ollenkaan). Metron käyttäminen on varmaankin täällä kätevin tapa liikkua paikasta toiseen, sillä välimatkat täällä ovat pitkiä ja tämän hetken säätila ei oikein kannusta lenkkeilemään ainakaan päivän kuumimpaan aikaan, varjossakin näyttäisi olevan +30 astetta lämmintä. Aluksi Madridin metrokartta näytti minusta lähinnä Minotauruksen labyrintilta, mutta nyt muutaman päivän jälkeen osaan jo onneksi tulkita sitä ja valita  sekä oikeat linjat että suunnat.

Perinteisiä turistiotoksia Madridista, näissä kuvissa komeilee siis kuninkaan palatsi eli Palacio Real.

Teatro Realin vieressä, ja vastapäätä kuninkaan palatsia, oli joku hieno rakennus, johon suunnittelen muuttoa.

Naapuritkin olisi meikäläisen arvolle sopivia: Ansku ja kuninkaat. Heh.

Huomisen päivän haasteita olisi löytää tie oikeaaseen luokkaan ajoissa, sillä huomenna alkaa kaksi viikkoa kestävä espanjan kertauskurssi, mutta minulla ei ole harmainta aavistustakaan edes sen suhteen, missä rakennuksessa luokkahuone mahtaa sijaita. Omistan nykyään neljä Madridin karttaa, ja taidan ottaa varmuuden vuoksi ainakin kaksi niistä mukaani. Niin, ja kampusalueesta minulla on kyllä ihan oma karttansa, mutta siitä ei ole toistaiseksi ollut niin mitään hyötyä, koska paikallisesta kirjakaupasta ostettuun Michelinin karttaan on merkitty kaikki niin selkeästi, että jopa tällainen täydellisen suuntavaistoton tampio on onnistunut löytämään sen avulla päämääränsä. Ehkä muutaman eksymisen ja paikallisilta kysyttyjen neuvojen jälkeen, mutta kuitenkin.

Madridin kuuluisimpia maamerkkejä: Ansku siis Puerta de Alcalá, piti sanoa.

Päivän opetus: Ihmiset, jos muutatte asumaan suurkaupunkiin, niin ostakaa kartta. Mieluiten hyvä kartta (yksi sana: Michelin), eikä mitään sellaista turistikarttaa, jossa on pelkästään nähtävyydet ja kaupungin keskusta merkittynä.
Sellaisen kanssa on nimittäin ikävä eksyä esikaupunkialueelle pimeällä.
Kokemusta tästäkin nimittäin on jo.

"tomar una decisión"

suom. tehdä päätös

Vuosi sitten syksyllä sain idean, joka sittemmin jalostui päätökseksi. Tiesin, että sekä minun että elämäni oli aika muuttua, mutta en vain tiennyt miten. Oikeastaan olin tiennyt sen jo kauan, mutta loppujen lopuksihan on helpompaa kulkea eteenpäin samoja tuttuja polkuja kuin etsiä aivan uusia reittejä, vaikka hintana olisikin paikalleen jämähtäminen.

Kun ystäväni, yksi toisensa jälkeen, ilmoittivat suunnitelmistaan lähteä vaihtoon, tajusin, että tässä saattaisi olla juuri se juttu, jota minäkin kaipasin. Nyt, vuotta myöhemmin, aloitan tämän blogin niin henkisen kuin fyysisenkin kaaoksen keskeltä; henkinen kaaos johtuu pian koittavasta lähdöstä, ja fyysinen kaaos puolestaan epätoivoisesta yrityksestä pakata mukaan "vain ne olennaisimmat jutut" (jokainen, joka tuntee minua vähääkään, voi kuvitella miten laaja tuon käsitteen merkitys on minulle, joka varaudun aina kaikkeen niin mahdolliseen kuin mahdottomaankin maan ja taivaan välillä).

Kyllä,  tämä kuva sisältää täysin häpeämätöntä tuotesijoittelua. Tosin blogin omistaja ei kääri tästä minkäänlaisia voittoja, sponsoreita otetaan kyllä mieluusti vastaan!

En voi väittää, ettenkö olisi kyseenalaistanut tai katunut välillä päätöstäni lähteä, mutta ymmärrän myös hyvin sen, että en voisi antaa itselleni anteeksi ikinä, jos en tarttuisi tähän mahdollisuuteen ja lähtisi. Joten nyt yritän siis itkien ja hampaita kiristellen valita sekä mekoistani että kengistäni ne käytännöllisemmät (tuo ei ehkä ole ensimmäinen sanavalinta, jota tulisi käytettyä minun vaatekaappini kuvailuun), ja mikä vielä haastavampaa, saada ne sullotuksi matkalaukkuun... (jos blogissani olisi sarkastinen musiikkiraita, tässä kohtaa soisi takuulla Mission Impossible-leffojen tunnari).

Ja se häpemätön tuotesijoittelu (yhä ilman voittoa) jatkuu... Teeskennelläänkö vaikka, että nämä kuvat olisi sellaisia taiteellisia tunnelmaotoksia juuri ennen lähtöä?

...Ehkä lentokenttävirkailijat eivät uskalla motkottaa mitään, jos laukkujen omistaja on hysteerinen opiskelijatyttö, joka itkultaan ei saa sanaa sanotuksi? Olen nimittäin kuullut, että tämä kikka on käytännössä todistettu toimivaksi.

Ennen kuin lopetan, paikalla on vielä varoituksen sanaset: Ihmiset, kännykät kiinni tai äänettömälle keskiviikkona 8.9. ainakin kello kahdeksaan asti, ellette sitten halua aloittaa päiväänne keskustelulla erään todennäköisesti hyvin hysteerisen bloggarin kanssa. Pelkään suuresti kilahtavani lentokentällä totaalisesti ja soittavani kaikille kännykkäni osoitekirjasta löytyville ihmisille itkupuheiluita.

No, älkää ainakaan sitten sanoko, että teitä ei varoitettu.

Ja siinä paha missä mainitaan... Pelästynyt ilme ei liity sitten millään tavalla pian koittavaan lähtöön, vaan lähinnä oman kuvan bongaamiseen peilistä. Alkuperäinen tarkoitus oli nimittäin ottaa Buddha-patsaastaa tuotesijoittelu, ei kun siis tunnelmaotos. Ja minä selvästi epäonnistuin. Hah.

P.S. Laitetaan kuitenkin tämä hiukan sekava postaus aamuyöllä koittavan lähdön piikkiin, käykö?