"oscuro"

suom. pimeä, tumma, synkkä, hämärä, valoton

Muutama viikko sitten ei kovinkaan kauniina sunnuntaiaamuna lähdin liikenteeseen jo hyvissä ajoin ennen kymmentä, tarkoituksenani vierailla vihdoin Museo de Américassa. Museo de América on tosiaan erikoistunut Amerikan mantereiden alkuperäiskansojen historiaan, ja sieltä löytyy niin alkuperäiskansojen valmistamaa esineistöä kuin materiaalia espanjalaisten saapumisenkin jälkeen. Syy, miksi tunsin erityisen pakoittavaa tarvetta vierailla kyseisessä museossa on se, että suurin osa täällä opiskelemistani kursseista käsittelee juuri erityisesti Latinalaisen Amerikan historiaa (esim. Amerikan kulttuuria, inkoja ja mayoja). Olin myös kuullut eräiden professorieni kehuvan silmät hehkuen kyseisen museon valikoimia, joten olihan sinne itsekin suunnistettava.

Kunnon perinteistä "Pocahontas"-intiaanimeininkiä, mutta tosin...

...Pocahontaksella ei ollutkaan näin hienoa hattua! Fashionistan versio perinteisestä intiaanipäähineestä?

Mielessäni kävi muutamaan otteeseen, että olisi sitä kyllä voinut nukkua vielä vähän lisää tai lähteä museovisiitille joku toinenkin sunnuntai, kun laahustin matkaan viileänä, sumuisena ja sateisena sunnuntaina. Ja oli se muuten sen verran synkkä ja sateinen sunnuntai, että olo oli melkein kuin olisi kävellyt Tim Burtonin elokuvan lavasteissa. Vastahakoisuuteni kuitenkin karsiutui museon aulassa märän päällystakkini myötä, ja lähdin ystäväni Anitan kanssa pyhiinvaeltamaan syvemmälle museoon. En tiedä mitä odotin kyseiseltä museolta, mutta se oli joka tapauksessa minusta äärimmäisen kiinnostava ja ylitti odotukseni. Kyllä, jo ihan siitäkin syystä, että onhan se aina tuhat kertaa kiinnostavampaa nähdä opiskelemiaan asioita käytännössä kuin jättää tietous pelkän lukemisen, professorin kuuntelemisen ja oman mielikuvituksen varaan. Siellä me historian opiskelijat kilpaa hihkuimme innoissaan huonolla espanjalla, että "Oo, katso nyt tuota ja tuotakin inkojen valmistamaa ruukkua..." ja herättimme varmasti paitsi närkästystä myös huvittuneisuutta muissa museovieraissa (ennen kaikkea varmaan tuota jälkimmäistä), joiden keski-ikä oli suunnilleen 65 vuotta.

Meitä ainakin jopa huvitti useampaan otteeseen nämä erilaiset figuurit, joita museossa oli paljon.  Minusta ainakin mm. tämä pariskunta oli varsin liikuttava näky! Tämän vierailun jälkeen olen tosiaan hyvin vakuuttunut siitä, että myös Amerikan mantereen alkuperäisasukkaat olivat kädentaitajia, ja ehkäpä jossain määrin myös huumoriveikkoja...

Museo oli myös miljöönä varsin viehättävä rakennus, ja minua ihastutti paitsi museon kokoelmien monipuolisuus ja ainutlaatuisuus, myös esineistön looginen jäsentäminen yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi. Kyseinen museo ei taida olla yksi suurimmista turistivetonauloista, ihan jo sen sijainninkin takia, sillä museo sijaitsee Moncloassa ja suhteellisen kaukana varsinaisesta ydinkeskustasta, mutta minusta se on vierailemisen arvoinen, jos tuntee vähänkään kiinnostusta aiheeseen. Aikaa kannattaa myös varata, sillä museon kokoelma on erittäin, erittäin laaja. Välillä salit olivat kyllä sen verran hämäriä, että kuvat varsinkaan eivät tahtoneet onnistua, mutta kokoelman säilyminen kunnossa lienee tärkeämpi seikka kuin turistien räpsimien valokuvien onnistuminen.

Espanjalaiset taiteilijan silmin tapahtumat Amerikan mantereella: näin kesytetään villejä alkuasukkaita... (Bloggarin mielipide asiasta voitaneen lukea rivien välistä.)

Rekonstruktioita alkuperäisasukkaiden asumuksista ja etualalla tietysti kanootti, joka oli oikeasti luonnossa ihan mielettömän pitkä!

Pidin myös kovasti museon kaupasta, ja sieltä olisi löytynyt mukaan myös kiinnostavaa luettavaa espanjaksi ja löytyipä sieltä yksi kirja, jonka oli kirjoittanut eräs minua yliopistolla opettavista professoreistani. Olen muutenkin saanut nyt hiljalleen selville, että kyseessä taitaa olla aika merkittävä heppu, häntä on ainakin käynyt tapaamassa Amerikan mantereen kaivauksilla jopa Espanjan kuninkaalliset. Täytyy kyllä myöntää, että itse ostin sivistyksen sijaan taskukokoisen laaman kotiin viemisiksi, ainoa järkevä perustelu tälle hairahdukselle oli se, että minilaama on helpompi kuljettaa kuin kirja, ja huomattavan paljon söpömpi myös!

Ja tässä teille niitä ruukkuja, tosin näissä kuvissa on mayojen, ei inkojen, vaaseja.

Museo kierroksen jälkeen päädyimme kahville lähettyviltä löytyneeseen kahvilaan, emme olleet kumpikaan, en minä eikä Anita, käyneet aikaisemmin varsinaisesti Moncloan alueen ydinkeskustasta, mikä puolestaan sai meidät taas päivittelemään, miten suuri kaupunki Madrid onkaan. Koska oli yhä varhainen iltapäivä, ja kun sää oli mikä oli, kahvilassamme ei ollut meidän lisäksi kuin muutama paikallinen pappa katsomassa formuloita, ja tietysti tiskin takaa löytyi aurinkoisesti hymyilevä Alejandro (kiitos Lady Gagan, kaikki tuntemattomat komeat espanjalaiset nuoret miehet ovat minulle Alejandroja, nyt ja todennäköisesti aina.).  Kaiken kaikkiaan oli varsin miellyttävää istuskella kiireettömästi kahvilassa tarkkaillen ympäristön tapahtumia, ja kankeasta alusta huolimatta tuosta sunnuntaista tulikin lopulta erittäin mukava päivä.

Ja sinne kahvilaan on palattava. Eikä ainakaan vähiten sen Alejandron takia, heh he. ;)

Pahoittelen, että asiaa meikäläisellä tuntui olevan tällä kertaa melko vähän, mutta ainakin saitte paaaljon kuvia! Nyt on jälleen aika toivottaa sekä hyvät yöt että hyvää alkavaa viikkoa, bloggarinne painuu tästä unten maille.

Loppuun vielä jotain, joka oli minusta ehkä Parasta Ikinä: löysimme museosta pyhäinpäivän jäljiltä tällaisen hurmaavan aidon meksikolaishenkisen "Día de Muertos"-alttarin. Ihanuutta, vielä kun pääsisin Meksikoon todistamaan sitä aitoa paikallista "Día de Muertos"-hulinaa, mutta kyllä vielä joku kaunis päivä...!

"el otoño"

suom. syksy

Syksy on vaihvihkaa saapunut myös tänne Madridiin. Käytän ilmaisua vaivihkaa, sillä vielä lokakuun lopussa ja aivan marraskuun alussa päivisin saattoi asteet kohota jopa +25 asteen tuntumaan, vaikka aamuisin oltiin jo silloin lähempänä nollan maagista rajapyykkiä. Nyt on tilanne kuitenkin muuttunut, ja asteet ovat päivisin siinä +13 asteen tienoilla, ja aamulla ollaan yhä vaan lähempänä nollaa.... Ja lehdet ovat lähes tippuneet puista. Minulta kysyttiin, ennen kuin lähdin tänne Madridiin, että tippuuko täällä lehdet syksyisin puista, vai säilyvätkö ne peräti yli talven. Tuolloin en tiennyt vastausta, mutta nyt tiedän: kyllä ne tippuu. Ei tarvitse kuin vilkaista ulos ikkunasta saadakseen todistusaineistoa tälle väitteelle.

Syksyinen Madrid, näyttämönä tällä kertaa toimii Reina Sofian sisäpiha.

Tällaista suomalaisen "ja talvitakkihan otetaan esille vasta kun sitä ilman ei pakkasilla pärjää"-mentaliteetin omaavaa on kyllä huvittanut katsella sivusta, miten paikalliset kaivoivat villakangastakit esille kuin taikaiskusta kuun vaihduttua marraskuuhun, ja pitivät niitä tiukasta yllä silloinkin kun päästiin vielä lähemmäs +25 astetta. Kiehtovaa kontrastia tähän antoi vielä se, miten jotkut (selvästi ulkomaalaiset) kulkivat autaasti hymyillen tuolloin vielä t-paidoissa. (Jos jotakuta kiinnostaa, miten itse menettelin, niin aamuisin pidin syystakin yllä, ja iltapäivällä kuljin neuletakissa, ja aivan hyvin pärjäsin niillä keinoin vilustumatta kertaakaan.). Kyllä on tehnyt useammankin kerran mieli nykäistä hihasta lämminveristä espanjalaista, joka on hautautunut takkiin ja kaulaliinaan niin syvälle, että otsalaki ja silmät ehkä vielä vähän pilkistävät esiin, ja neuvoa, että "Voi kuulkaa, menkäähän Suomeen helmikuussa, niin tiedätte mihin ilmastoon ne villakangastakit on suunniteltu".

Viikot menevät täällä hämmentävän nopeasti, sillä arkisin luentojen lisäksi päivittäiseen ohjelmaani kuuluu jonkinlainen kuntosali sekä kauppa/posti/siivous/pyykkäyskombinaatio. Ja kun viikonloput pyrin viettämään kulttuurin parissa, useimmiten sitä herää vasta sunnuntaina huomaamaan, että "No kas vain, taas on uusi viikko kulunut." Koska arkeeni täällä ei nyt mitään aivan hirveän jännittävää kuulu, lukuunottamatta tietysti satunnaisia kohtaamisia paikallisten kanssa (espanjalaisilla on taito aloittaa keskustelu mitä oudoimmissa paikoissa mitä oudoimmista aiheista), kerron siis mieluummin yrityksistäni sivistää itseäni.
Vaikka tosin, täytyy myöntää, että olen suunnitellut kirjottavani jokusen postauksen myös aivan tavallisesta arjestani täällä, jos se ketään nyt kiinnostaa.

Yksityiskohta Pablo Pícasson "Guernicasta"...

...Ja tässä itse "Guernica" kokonaisuudessaan. Tätä lähempää (tai parempaa) kuvaa en saanut, sillä teos oli paitsi turistien, myös vartijoiden ympäröimä. Pyrkimyksenäni oli saada ylipäätään kuva, jossa näkyy teos kokonaisuudessaan, mikä loppujen lopuksi onnistui ainakin jossain määrin.

Reilu viikko sitten lauantaina sain ylitettyä vihdoin itseni, ja löysin itseni yhdestä Madridin taiteen pyhään kolminaisuuteen kuuluvasta taidemuseosta: Museo Nacional Centro de Arte Reína Sofiasta. Ja käytän termiä "ylittää itseni", sillä olen asunut Madridissa jo yli kaksi kuukautta, mutta ennen tuota kyseistä reissua en ollut käynyt yhdessäkään museossa täällä, puhumattakaan tähän pyhään taiteen kolminaisuuteen vihkitymisestä. Kyseisen museon kokelmiin kuuluu ennen kaikkea enemmän modernia taidetta, kuten Míroa, Picassoa ja Dalía. Reina Sofían kuuluisin teos lieneekin Picasson Guernica, joka tosiaan kuvaa Espanjan sisällissodan kauhuja, jos joku ei vielä sattumoisin ole tätä taustoitusta kuullut. Olen taiteen ystävä, mutta en asiantuntija, mistä johtuen säästän teidät tekotaiteellisilta analyyseiltä, jotka oikeasti perustuvat allekirjoittaneen omiin "no kun musta tuntuu"-mielipiteisiin. Isken kyllä tähän muutaman kuvan mukaan, jotta kälätykseni ei käy liian tylsäksi, ja erittelen myös vähän, mitä tunteita Reína Sofia minussa herätti.

Míroa, ja en edes teeskentele, että tajuaisin, mistä tässä on kyse.

Uskokaa tai älkää, tässä näette Salvador Dalía. Itse pidän enemmän tästä Dalín realistisemmasta tyylistä kuin hänen välillä jopa ahdistavastakin puolelle menevästä surrealismistaan, mutta nämä ovat taas niitä mielipidekysymyksiä. Makunsa kullakin.

Vietin Reina Sofiassa siis erään syksyisen lauantai-illan, ja mikä lienee köyhälle ulkomaalaiselle opiskelijalle kaikista parasta, kyseiseen museoon pääsee ilmaiseksi esim. lauantaisin kello 14.30 eteenpäin. Seuranani oli myöskin täällä vaihdossa oleva unkarilainen ystäväni Anita, jolta (luvan kanssa) pöllittyjä kuvia on myös nähty tämän blogin puolella. Tarkoituksenamme oli kiertää Reina Sofian pysyväisnäyttelyt, sillä halusimme nähdä nimenomaan niitä kaikista kuuluisimpia taideteoksia.

Tämän teoksen tekijän nimi on kadonnut täydellisesti mielestäni, mutta ihastuin kuvan meksikolaishenkisyyteen, josta ainakin minulle tuli mieleen Frida Kahlo.

Reina Sofiassa on myös huomattavan paljon Espanjan sisällissotaan liittyvää materiaalia, kuten propagandajulisteita ja valokuvia. Tämä osa museosta oli mielestäni varsin kiinnostava, ja suosittelen sitä kaikille, jota kyseinen aihe kiinnostaa.

Saimme kierrettyä varsin kiitettävissä määrin Reina Sofian näyttelysaleja, mutta itse olin hieman pettynyt, kun osaan saleista ei päässyt ollenkaan kunnostustöiden takia. Olen itse asiassa törmännyt samaan ilmiöön täällä muuallakin museoita kiertäessäni, mistä olen vetänyt johtopäätöksen, että espanjalaiset ilmeisesti ryhtyvät kunnostustöihin näin syksyisin heti kesäisen turistirysäkauden päätyttyä. Lisäksi olin ehkä vähän pettynyt myös Reina Sofian valikoimaan, sillä kyseisen taidemuseon painopiste on tosiaan ennen kaikkea modernimmassa taiteessa, ja minä taas olen enemmän sellaisen perinteisen ns."Vermeer-linjan" kannattaja. Mutta nyt minä kyllä vähän yleistän, sillä tokihan kyseisestä museosta löytyi myös kiinnostaviakin teoksia, ja vähän vanhempaakin tuotantoa, kuten vaikkapa vanhaa tuttuamme Francisco Goyaa.

Ihastuin tämän teoksen sadunomaiseen ja surrealistiseen käsitykseen maailmasta, olisin jaksanut tuijottaa tätä teosta vaikka kuinka kauan. Myös värien käyttö oli mielestäni tässä työssä aivan upeaa. (Niin, ja tämä teos ei tosiaan millään tavalla liity Goyaan, vaikka kuva onkin sijoitettu heti Goyan mainitsemisen perään. Kyseessä on vain bloggarin pirulliset mielihalut johtaa harhaan lukijoitaan.)

Tämä teos on ehdoton suosikkini Reina Sofían kokoelmista. Teoksen on tehnyt Hermenegildo Anglada Camarasa (on siinä vanhemmat keksineet melkoisen nimen jälkikasvuleen), ja kyseessä on kreivitär Sonia de Klameryn muotokuva. Niin tekijä kuin mallikin olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia, mutta ihastuin kovasti teoksen värien käyttöön, elävyyteen ja ennen kaikkea tunnelmaan. Valitettavasti tämäkään teos ei pääse oikeuksiinsa nopeasti nappaamassani valokuvassa.

Minussa intohimoja herättivät myös Reina Sofian kattoterassi, sisäpiha ja museokauppa: kattoterassi ennen kaikkea upeiden maisemien takia, ja toki minun tuli räpsittyä lähes hävyttömän paljon kuvia sieltä, vaikka tässäkään tapauksessa kuvat eivät valitettavasti tee oikeutta kyseiselle paikalle. Sisäpiha oli taas ihanan tunnelmallinen,  ja siellä saattoi oikein aistia syksyn tulon. Paikan hieman synkeä romanttisuus herätti minussa halun puhjeta laulamaan Oopperan kummituksen soundtrackia, mutta tunsin empatiaa kanssaihmisiäni kohtaan, joten jätin laulut laulamatta (Okei, ollessani illalla yksin kotona huudatin elokuvan soundtrackia hoilaten itse kilpaa päälle, mutta tätä todistamassa eivät olleet edes kämppikseni). Ja mitä puolestaan museokauppaan tulee, niin minä nyt satun rakastamaan hyviä museokauppoja ja varmaan kaikki, jotka tuntevat minut, tuntevat myöskin intohimoni kauniita taidepostikortteja kohtaan. Tämä kokoelma karttui jälleen kerran Reina Sofian museossa.

Reina Sofían kattoterassi, ja upeat maisemat Madridin kattojen yli.

Syksyinen lauantai-ilta jatkui kahvilaan, jossa nautittiin amarettokahvia (lisää tähän tuhat sydäntä perään), ja sen jälkeen lähdimme vielä vähän kävelemään Solilta Chuecan suuntaan. Kiitos täällä vierailleiden suomalaisten ystävieni, opin tuntemaan Chuecan alueen, enkä sen jälkeen ole ollut entiseni. Ystävilläni oli tosiaan vuokralla asunto Chuecan alueella, ja ihastuin täysin kyseisen kaupunginosan boheemiin ilmapiiriin ja erikoisiin pikkuputiikkeihin. Illalla Chueca saattaa olla ehkä vähän turhankin menevä ja joidenkin mielestä jopa raju, mutta itse suosittelen vierailua kyseiselle alueelle vaikkapa päiväisaikaan, sillä Chuecassa on aivan ihania kauppoja, joista voi löytää aivan mitä vain, ja hintatasokin on (ainakin jossain paikoissa) alhaisempi kuin aivan Solin ytimessä. Oikeasti omaperäisten lahjojen etsijälle alue on siis vierailun arvoinen!

Amarettokahvi, ja bloggarin rakastava katse.

Koska minulla on tällä hetkellä teknisiä vaikeuksia (jotka eivät tällä kertaa johdu minusta, vaan minusta riippumattomista tekijöistä, kuten siitä, että minulla tuntuu olevan aina vain enemmän ongelmia Bloggerin kanssa, grr!), päätän tämän postauksen tähän ja palaan asiaan vähän myöhemmin. Lupaan, että tällä kertaa se vähän myöhemmin tarkoittaa vielä tätä viikkoa. Tarkoitus olisi kirjoittaa jotain ainakin vierailustani Museo de Américaan ja Museo Arqueológicoon, joten luvassa on taas ainakin tuhat määrin kuvia.

Mutta nyt Espanjan kirjeenvaihtaja vaikenee taas hetkeksi ja painuu opiskelemaan inkojen sekä mayojen kulttuureita...

Näissä merkeissä siis ensi kerralla!

Kuva Museo de América kokoelmista. Tuo toisena vasemmalla oleva kammotus on muuten ihan oikea kutistettu ihmisen pää.

"estudiar"

suom. opiskella

Kyllä, olen yhä elossa ja kunnossa, eikä pitkälle blogihiljaisuudelle löydy kuin yksi, niin kliseinen ja kulunut selitys: kiire. Lokakuun loppu kului varsin mukavissa merkeissä, kun suomalaiset ystäväni pelmahtivat porukalla kyläilemään tänne Madridiin, ja viikko oli kyllä aivan mahtava, mutta kotona kävin tuolloin vain pyörähtämässä, joten kaikki muu elämä sai silloin jäädä tauolle. Tämähän sitten kostautui minulle seuraavalla viikolla, jolloin sain hoitaa yliopistolla asioitani kuntoon oikein urakalla. Mikä taas, johti puolestaan siihen, että otin kopioita tärkeistä dokumenteista, hoidin hullua espanjalaista paperibyrokratiaa ja luin sekä inkojen että mayojen kulttuuria koskevaa kirjallisuutta espanjaksi kuin pieni eläin.

Kuvilla ei ole sinänsä mitään tekemistä tämän kertaisen postauksen kanssa (paitsi että kuvissa näkyy pari opiskelukaveriani), lisäsin ne vain tähän mausteeksi piristämään jaaritteluani. Kuvat ovat muutaman viikon takaa perjantailta, jolloin kävimme luennon päätyttyä kuvaamassa Plaza de Españaa ja Starbuck'silla kahvilla kyseisten unkarilaisten tyttöjen kanssa.

Lienee syytä kertoa vähän tarkemmin opiskelusta täällä Espanjassa, sillä se poikkeaa kyllä melkoisesti opiskelusta Suomessa. Olen ainakin saanut sellaista palautetta, että aihe kiinnostaa, joten nyt sitten turisen jotain enemmän tai vähemmän älykästä kyseisestä aiheesta (palasin juuri kuntosalilta aivan mielettömästä rääkistä, joten aivotoimintani saattaa olla tilapäisessä häiriötilassa juuri nyt, pahoitteluni siitä).

Varmaan pari silmiinpistävintä seikkaa, jos nyt aloitetaan vaikka aivan pintapuolisista asioista, jotka kuitenkin löivät meikäläisen lähes ällikältä harhaillessani ensimmäisenä enemmän tai vähemmän virallisena opiskelupäivänä laitoksen tiloissa oli se, että tiedekunnan kahvilassa (jokaisessa tiedekunnassa on täällä oma kahvila) myydään olutta ja drinkkejä. Ja kaiken lisäksi oppilaat, joskus myös professorit, polttelevat tupakkaa käytävillä, vaikka pitäisi varmaan olla kiitollinen, etteivät he sentään polttele mitään tupakkaa vahvempia aineita eikä luennoillakaan sentään kukaan notku rööki suupielessä. Mutta kyllä se tällaisesta hillitystä suomalaisesta tuntuu vähän hurjalta, kun tulee itse aamulla reippaasti kävellen luennolle, ja näkee ensimmäisenä pihalla kaljoittelemassa hengailevia opiskelijoita. Välillä on myös vähän vaikea erottaa kunnon baarimusiikin soidessa käytävällä jonkun opiskelijan tietokoneelta, että onko sitä oikeasti yliopistolla vai joissain erittäin omituisissa kotibileissä.

Plaza de España, kieltämättä melko mahtipontinen, mutta ainakin nimensä veroinen.

Toinen asia, johon täällä takuulla kiinnittää huomiota on se, että yliopisto järjestelmänä on aivan aataminaikainen (tai tässä tapauksessa pitäisi varmaan sanoa, että franconaikainen) eikä kukaan oikein tiedä mistään mitään. Tietoa saa loppujen lopuksi, jos jaksaa itse olla aktiivinen, mutta valitettavan usein annettu tieto on hyvin ristiriitaista. Tästä esimerkkinä olkoon eräs kaunis päivä, jolloin ajattelin käydä tiedekuntamme toimistossa pyytämässä itselleni profiilin yliopiston sähköpostiin. No, tiedekunnastamme palvelutiskillä ollut nainen neuvoi silmää räpäyttämättä menemään Erasmus-toimistoon aivan toiselle puolelle kampusta (toimistohan oli jo tietysti tuossa vaiheessa iltapäivää kiinni).

Ja reippaana tyttönä minähän menin sinne heti seuraavana päivänä, ainoastaan kuullakseni, että minun pitäisi saada kyseinen lupa omalta tiedekunnaltani, ja tietysti aivan samasta paikasta, josta olin käynyt kysymässä asiasta jo edellisenä päivänä. Käydessäni toisen kerran tiedekuntamme kansliassa paikalla olikin mies, joka sanoi minun saavan kyseisen luvan vasta yliopistoon kirjautumisen yhteydessä, mutta useat vaihtariystäväni olivat kuitenkin saaneet kyseisen luvan jo ennen yliopistoon kirjautumistaan. No, koska olen jo virallisesti kirjautunut tiedekuntaan opiskelijaksi, olen kyseisen luvan onnellinen omistaja.
Ainoa seikka, joka varjostaa onneani, on se, että saamassani luvassa on hyvin ilmeisesti jotain vikaa, ainakaan se ei ole toiminut, enkä ole siis vieläkään päässyt käyttämään yliopiston internet-sivustoja. Ehkä vielä jonain kauniina päivänä...

Kyllä, pitihän sitä saada tällainen perinteinen "turisti pönöttää nähtävyyden edessä"-otoskin kun olin saanut vihdoin raahattua itseni Plaza de Españalle asti (oikeasti se on ihan lähellä ydinkeskustaa, minun ei vain ole tullut muulloin käytyä siellä).

Myös Erasmus-vaihtarikortin kanssa meinasi käydä hassusti, sillä menin kyselemään sitä rakennuksesta, johon minun Erasmus-tomistosta käskettiin mennä, mutta kukaan kyseisen rakennuksen kansliassa ei ollut kuullutkaan, että kyseinen kortti pitäisi saada heiltä ja hehän neuvoivat minua menemään kysymään neuvoa Erasmus-toimistosta, yllätys yllätys. Olin jo epätoivoissani lähes tulkoon varaamassa paluulentoa Suomeen, kun eräs ystävällinen saksalainen poika saattoi minut oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan ja oikealle henkilölle, taisipa vielä selittää, mitä olen vailla. Kyseistä korttia saa odottaa kuukauden päivät, joten olen toiveikas, että saatan saada sen jo ensi viikolla. Jee.

Olen myös täällä saanut kuulla, että minulta puuttui tänne tullessani iso nippu papereita ja herra ties mitä lupia, jotka minun olisi pitänyt saada Suomesta, tai pikemminkin Erasmus-toimiston olisi pitänyt toimittaa minulle. Niitä onkin ollut  mukava metsästää täällä, onneksi olen tavannut ystävällisiä ja huomattavasti minua valveutuneempia Erasmus-vaihtareita, jotka ovat vieneet minut välillä lähes tulkoon kädestä pitäen oikean ihmisen luo ja vielä selittäneet, mitkä paperit minulta puuttuu. Ja mitä aataminaikaisuuteen ( yskäisy, franconaikaisuuteen, yskäisy) tulee, niin täällähän ei juurikaan internetiä käytetä hyödyksi yliopistossa (siitäkin huolimatta minun täytyi jostain käsittämättömästä syystä hankkia ne käyttöoikeudet kampuksen internettiin). Mainittakoon tästä esimerkkinä kursseille ilmoittautuminen: sitä varten on täytettävä hassut lomakkeet, joihin liimataan omakuva ja kirjoitetaan järjettömän paljon kaikkea nippelitietoa itsestä, ja nämä täytetyt lomakkeet toimitetaan sitten kurssia vetäville professoreille. Myös tiedekunnan oma opiskelijakortti on pahviläpyskä, johon piti kirjoittaa oma nimi ja viereen liimattava kuva. Olo oli kyllä melkein kuin askartelukerholaisella, kun tiedekunnan kanslian täti iski minulle käteen kyseisen kortin, kynän, sakset ja liimaa opiskelijaksi ilmoittautumisen yhteydessä.

Syksyinen Plaza de España, lämpötila tosin nousi kyseisenä päivänä, jolloin kuva on otettu, melko kesäisiin lukemiin, siihen 25 asteen paikkeille.

Luennoilla täälläkin toimitaan hyvin samoilla tavoin kuin Suomessa, sillä yleensä luennot koostuvat lähinnä professorin puheesta, ja oppilaat useimmiten pysyttelevät muistiinpanojen teossa. Joskus harvoin joku uskaltautuu viittaamaan ja puuttumaan professorin monologiin, vaikkakin jos kurssin vetäjä sattuu olemaan eläväinen puhuja, häntä on suorastaan ilo kuunnella. Mutta toisin kuin Suomessa, professorit eivät käytä juurikaan muita apuvälineitä kuin satunnaisesti liitutaulua, joten tunneilla on todellakin pysyttävä skarppina koko ajan, jotta pystyy poimimaan olennaiset asiat professorin puhetulvasta. Kurssien tapaamiskertoja on viikkoa kohden täällä enemmän kuin Suomessa, sillä kaikki kurssit kokoontuvat vähintään 2 kertaa viikossa, jotkut jopa 3 kertaa viikossa. Joillakin kursseilla luettavaa oheismateriaalia saattaa olla jopa 3 kirjan verran, ja kokeen lisäksi saattaa joutua kirjoittamaan useammankin esseen. Helpolla täälläkään ei pääse opintojen suhteen, mutta työmäärästä ja tapaamiskerroista riippuen pisteitä kurssia kohden saa yleensä 4,5 tai 6, koko vuoden kestävistä kursseista voi saada jopa 9 opintopistettä.

Todiste espanjalaisten (kyseenalaisista) oikeinkirjoitustaidoista ja ennen kaikkea kyvystä "espanjalaistaa" mikä tahansa nimi... Ainakin kahvi oli järjettömän hyvää, kuten asiaan kuuluu Starbuck'sissa.

Varmasti espanjalaisesta yliopistoelämästä saisi jaariteltua vielä huomattavasti pidempään, mutta luulenpa omien tarinoiden menevän tällä hetkellä koko ajan tylsempään suuntaan, joten lopetan suosiolla tältä erää.
Ja lupaan kauniisti, että palaan seuraavalla kerralla vähän nopeammin bloggaamisen pariin.

Tältä erää kuitenkin hyvää yötä, ja mukavaa viikonloppua!

No okei, pakko laittaa vielä loppuun tämä kuva:

Paistaa se päivä risukasaankin, kuten sanonta kuuluu. Paikallinen pulsu on löytänyt paikkansa auringossa.