"la felicidad"

suom. onnellisuus

Tiedän kyllä, että jos vuoden huonoin bloggaaja palkittaisiin, olisin äärettömän hitaiden postausteni kanssa erittäin korkealla tällä listalla. Tällä kertaa en vetoa kiireeseen (vaikka Luoja nähköön, kyllä sitäkin on piisannut), vaan siihen, että viime viikko oli henkisesti erittäin rankka. Jopa minä, jonka intohimoisesta rakkaussuhteesta Madridiin te olette saaneet lukea tämän blogin kautta, harkitsin ensimmäistä kertaa 6 kuukauteen paluuta Suomeen ennen aikojaan. Soitin jopa äidilleni puheluja, jotka koostuivat lähinnä siitä, että minä itkin puhelimeen ja äiti yritti rauhoitella minua langan toisessa päässä.

Ollessani tässä epätoivon tilassa, huomasin onnen ja onnellisuuden koostuvan erittäin yksinkertaisista asioista.
Kuten siitä, että kun käyt keittiössä keittämässä teetä välteltyäsi kämppiksiäsi viikon, yksi heistä tulee yllättäen halaamaan sinua eikä kysy edes mikä on hätänä kun alat itkemään, vaan halaa  kunnes lakkaat itkemästä.
Tai siitä, että kun olet yrittänyt näyttää iloista naamaa muille yliopistolla vaikka henkisesti olet ihan hajalla, ystäväsi kysyy sinulta heti sinut nähdessään, mikä on ihan oikeasti  vikana, pitää sylissä ja lupaa, että hän on aina valmis auttamaan ja on pelkän puhelinsoiton päässä.
Tai ehkä siitä, kun lähdet kavereidesi kanssa elokuviin ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin ja ystäväsi pitää kädestäsi kiinni koko sen yli 2 tuntia kestävän elokuvan ajan, koska tietää, että pelkäät kuollaksesi elokuvateattereita.
Ja myöskin siitä, että lähdet sunnuntaina juoksemaan, sää on täydellinen ja näkymä yli Madridin aivan mieletön, jopa kaukana siintävät lumihuippuiset vuoret näkyvät vaivatta ja kaiken lisäksi puistossa on kirsikkapuiden kukat täydessä loistossaan.
Ja siitäkin, kun olet koko viikon ajatellut, ettet mene ystäväsi synttäreille, mutta sitten kun saatkin päähäsi lähteä ihan viime tipassa, sinua tullaan vastaan metroasemalle ruusu kourassa, ja kun haluat lähteä kotiin ennen muita, sinut saatetaan takaisin asemalle ja huudetaan vielä metroraiteiden toiselta puolelta: "Huomenna puoli kolmelta laitoksen kahvilassa, mennään syömään yhdessä, minä tarjoan!"
Ja siitäkin, että saat syödä lounaan ilman mitään kiirettä kahden komean ranskalaisen kanssa, jotka eivät millään haluaisi päästää sinua lähtemään sittenkään, kun sinun pitäisi oikeastaan jo mennä.

Toisin sanoen, onnellisuus on niitä hetkiä, kun sitä tajuaa olevansa juuri oikeassa paikassa juuri oikeaaseen aikaan, eikä sitä hetkeä vaihtasi yhtään mihinkään tässä maailmassa. Siinä mielessä onni ehkä onkin vähän kuin Tour de France kuten Améliessa sanottiin, se nimittäin vilahtaa ohi jos siihen ei tartu, ja minulle onni on nimenomaan kokoelma merkittäviä hetkiä, joiden ohi on niin helppo kulkea huomaamatta niitä, mutta joiden merkitys ei katoa ikinä, jos ne vaan onnistuu poimimaan arjen virrasta.

Seuraavalla kerralla kirjoitan jotain vähemmän sentimentaalista ja enemmän asiapitoista, mutta tänään lopetan tähän ja Retiron puistossa kuvattuihin kirsikankukkiin.

"volver"

suom. palata, tulla takaisin

Nyt kaikilla, jotka ovat nähneet Pedro Almodóvarin leffan "Volver", soi päässä Estrella Morenten esittämä elokuvan nimikkobiisi, kiitos tämän blogipäivityksen otsikon. Mutta kyllä, Madridiin on taas palattu Suomen jälkeen ja arkeenkin on päästy jo hyvin kiinni, olenhan kuitenkin ollut täällä jo kohta kuukauden (miten nopeasti voikaan aika mennä). Joululoma meni Suomessa suorastaan järkyttävän nopeasti, ja vaikka sen kolmen viikon aikana ehtikin tehdä vaikka mitä, loma tuntui silti loppuvan liian nopeasti ja vähintään puolet minun "siis ihan pakko tehdä"-suunnitelmista jäi tekemättä. No, kaiken kruunasi tietysti vielä se, että olin melkein viikon lomastani Suomessa petipotilaani flunssani takia, joten ei liene ihme, että aika tuntui suorastaan valuvan sormista.

El Escorial eräänä erittäin sumuisena iltapäivänä...

Oikeasti, tuo sumu oli suoraan kuin jostain Tim Burton-leffasta.

Jos itsekehu sallitaan, niin voisin sanoa olevani tästä kuvasta erittäin ylpeä.

Kuten tästä blogini hiljaiselosta voi päätellä, olen tosiaan ollut hyvin kiireinen. Elämäni täällä on viimeisimpien viikkojen aikana jakautunut kahteen sorttiin: hullua kiirettä opiskelujen kanssa, tai paljon sovittuja menoja ystävien kanssa. Minulla on tässä parhaillaan kolme koetta tulossa, ja takana on jo yksi koe sekä palautettuja kirjallisia töitä, joten ei tässä juurikaan ole peukaloita ehtinyt pyöritellä.Varsinkaan kun hyvät ystäväni Suomesta saapuivat muutama viikko sitten tänne Madridiin (opiskelemaan hekin mutta tosin vain kevätkaudeksi), ja sunnuntaina taas hyvä ystäväni Anita palasi Unkariin takaisin. On siis tullut sahattua vaikka missä paikoissa aina taidemuseoista (nyt voin sanoa nähneeni Thyssen-Bornamiszankin jo kahteen otteeseen) poliisilaitokselle, kuninkaanlinnasta tapaspaikkoihin ja yliopistolta lentokentälle.

Yksityiskohta linnan kappelin julkisivusta.

El Escorialin etupiha, jossa sai peräti kuvata.

Uskomaton sumu, siitä ei kyllä pääse yli eikä ympäri.

Tähän liitteeksi isken nyt ehkä kaikista kiinnostavinta kuvamateriaalia, mitä minulla on tällä hetkellä tarjoilla, nimittäin reissustamme suomalaisten ystävieni ja Anitan kanssa El Escorialin linnaan, joka on tosiaan Felipe II:n linna 1500-luvulta. Virallisestihan tuo linna on Madridin alueella, mutta sen verran kaukana se kuitenkin on keskustasta, että meillä meni bussillakin matkustaessa yhteen suuntaan suunnilleen 45 minuuttia.

Linna oli minusta varsin hieno ja vaikuttava, mutta olin ehkä kuitenkin siihen vähän pettynyt, sillä odotin jostain syystä, että siellä olisi päässyt näkemään enemmän autenttisia huoneita kuninkaallisesta hovista, mutta huoneet olivat täytetty pikemminkin erilaisien "teemojen" mukaan kuten gobeliinit, taulut, linnan arkkitehtuuri jne. Eikä linnassa saanut ottaa sisällä lainkaan kuvia, mistä johtuukin suhteellisen vähäinen kuvamateriaalini. Minusta kaikista hienointa linnassa oli kuninkaalliset hautaholvit, ne marmoriset hauta-arkut patsaineen olivat suoraan kuin "Taru Sormusten Herrasta"-leffoista. Minulle jo pelkästään ne itsessään olivat koko reissun arvoiset, mutta onneksi löysimme myös viihtyisän ravintolan monen tunnin linnassa kiertelyn jälkeen.

El Escorialin lähettyviltä löytyi paljon tunnelmallisia kujia.

Rakkauteni kauniisiin mosaiikkeihin elää yhä, ja voi erittäin hyvin.

Sen ravintolan bongaaminen ei tosin ollut omaa ansiotamme, sillä paikan sisäänheittäjä oli epäselvästi mutiseva espanjalainen ukko, joka lähes tulkoon kidnappasi meidät ravintolaan. Onneksi paikka oli kuitenkin viihtyisä ja muutenkin varsin erinomainen, joten meidän ei tarvinnut kantaa papalle kaunaa. Varsinkaan kun meidän tarjoilijamme osoittautui varsin mukavaksi (ja mukavannäköiseksin) mieheksi. Ravintolassa istuskelu tuntui tuntien kiertelyn jälkeen senkin takia erityisen mukavalta, että päivä oli muutenkin varsin kolea, mutta erityisesti linnan sisällä oli niin kylmää, että minä en tuntenut enää edes sormiani kun pääsimme vihdoin ravintolaan, sen verran kylmä siellä linnassa nimittäin tuli. Nyt muutamia päiviä myöhemmin voin myöntää ilmeisestikin kylmettyneeni reissussa, sillä oloni on ollut muutaman päivän melko flunssainen ja minua jo Suomessa vaivannut riivattu yskä tuntuu taas palanneen. Aargh.

Mutta muuten, elämän hektisyydestä ja flunssasta huolimatta, Madridiin kuuluu hyvää. Olen välillä ollut tosi hermoraunio täällä suoritettavien kurssieni suhteen, mutta yritän suhtautua niihin niin, että teen parhaani enkä enempää voi tehdä. Myös kahden tutun suomalaisen läsnäolo täällä tuntuu mukavalta: kerrankin voi höpöttää vaikka miten tyhmiä juttuja ilman, että välissä on kielimuuri. Toisaalta olen havahtunut huomaamaan, että espanjakin sujuu nykyään jopa yllättävän hyvin, ja on mahtavaa huomata, että enää ei mene yhtään lukkoon sen takia, että "kun pitää puhua espanjaksi", vaikka tilanne tulisi kuinka yllättäen. Se on erittäin lohdullista huomata, ja tajuta, että jotain kehitystä ainakin on tapahtunut.

Aukio lähellä ravintolaa, jossa kävimme syömässä.

Minusta alue oli tunnelmaltaan viehättävän espanjalainen, ja tuntui ihan siltä, kuin olisi ollut jossain pienessä kylässä eikä sen sijaan aivan pääkaupungin kupeessa.

Kaikista parasta on kuitenkin huomata, että omassa itsessä on tapahtunut melko huomattaviakin muutoksia. Okei, olen yhä se sama tyttö, joka suhtautuu asioihin tasan kahdella tavalla: rakastaa sydämensä kyllyydestä tai inhoaa sen pohjasta. Käytän omaan turhamaisuuteeni yhä liikaa aikaa ja ripsiini liikaa maskaraa, mutta kyllä jotain on muuttunut. Vielä vuosi sitten jännitin ihan hirveästi uusia tilanteita ja olin kaikesta niin kovin epävarma. No, täällä niitä uusia tilanteita saa kohdata päivittäin, ja vaikka jännitän niitä yhä, jännitys on huomattavasti lievempää. Ja mitä siihen epävarmuuteen tulee, niin sanotaanko vaikka, että olen oppinut täällä itsestäni paljon. Kuten sen, että olen oikeasti paljon vahvempaa tekoa, mitä olen itsekään ikinä ajatellut. Tämän tajusin muutama päivä sitten kun huomasin, että kappas vain, olen ollut jo lähes puolet ajastani täällä Madridissa. Ja kyllä, minä itsekin kuvittelin ihan viimeiseen asti, että en pystyisi tähän.

Ehkä tämä tilitys riittäisi tältä erää. Pitää nyt katsoa, milloin ehdin palata taas blogini pariin, mutta teen sen kyllä heti, kun kiireeni tenttien suhteen antaa periksi ja paranen tästä kirotusta flunssasta. Madrid vaikenee, mutta ei toivottavasti kovin pitkäksi aikaa.

P.S. Olen nyt lisännyt linkit suomalaisten ystävieni blogeihin tuonne sivupalkkiin, joten voitte sitten lueskella sieltäkin, mitä mieltä he ovat elämästä täällä Madridissa.