"el fin"

suom. loppu

Huomanna olisi sitten aika palata takaisin Suomeen, tällä kertaa pysyvästi. Olotila? No, sitä on sanoin aika vaikea edes kuvailla, olo on nimittäin yhtä aikaa surullinen ja haikea, vaikka toisaalta tuntuu myös siltä, että nyt sitä alkaa olemaan valmis lähtemään. Tavallaan tuntuu siltä, että aika täällä on oikeasti tulossa päätökseen ja niin sen kuuluukin olla, sillä olen koko ajan lähes tuskallisen tietoinen siitä, että ylihuomenna tähän aikaan olen jo kovastikin kotimaassani. Kuten eräs vaihtariystäväni totesi minulle vähän aikaa sitten: "Vaikka yksi kausi elämästä loppuukin, se tarkoittaa toisen alkua". En voisi olla enempää samaa mieltä.

Viime viikkoa edeltävällä viikolla veljeni tuli käymään täällä Madridissa ja meillä oli tosi hauskaa yhdessä (kuten jo arvatakin saattoi), mutta muuten aika on melko tehokkaasti uponnut lähinnä opiskeluun (vannon, että välillä ainoa asia, mikä on saanut meikäläisen pysymään kaikkien noiden lukuisten töiden ohella järjissäni, on ollut edellisessä postauksessa mainitsemani Supernatural. Olen tietoinen kyseisen tunnustuksen säälittävyydestä, mutta mikään ei horjuta rakkauttani  henkeni jo useaan otteeseen pelasteisiin Winchesterin veljeksiin.). Olen melko varma, että osittain armoton kyllästymiseni täkäläisen yliopiston opetuksen tasoon ja turhautumiseni töiden määrään vaikuttaa noususuhdanteisesti halukkuuteeni palata takaisin Suomeen, mutta mikäs siinä, palattavahan tässä on joka tapauksessa.

Madridin kaupungin symboli on siis karhu ja madroño-puu, mutta sateenvarjo ja lankakerä on kyllä ihan jonkun ulkopuolisen lisäämään rekvisiittaa, vaikka ne lisäävätkin huomattavasti nallen hellyyttävyystasoa. 

Nuorten madridilaisten taiteellinen näkemys peruskapitalistista.

Tässä vähän kuvamateriaalia siitä, miltä Madridin keskusaukiolla eli Puerta del Solilla näyttää mielenosoittajien otettua vähän taiteellisia vapauksia koristelussa.

Niin, ja ne mielenosoittajat ovat väsänneet paikalle myös hökkelikylän, jossa innokkaimmat asuvat jossain telttaa kaukaisesti muistuttavissa asumuksissa.

Tässä vaiheessa kuuluisi varmaan kirjoittaa jotain introspektiivistä roskaa henkisestä kasvusta, mutta tällä hetkellä en oikein edes tiedä, mistä itse voisin aloittaa reflektioni. Kulunut vuosi ei ole ollut helppo, mutta en silti kadu enkä ole kertaakaan katunut päätöstäni tulla tänne vaihtoon. Onko kukaan ikinä väittänyt, että ne elämän tärkeimmät ratkaisut olisivat niitä helpoimpia? Uskallan väittää, että monesti se menee päinvastoin: ne vaikeat ratkaisut vaativat enemmän rohkeutta, päätöksen tekemistä ja muutosta, ja elämässä nyt on pakko kulkea eteenpäin, jos haluaa kokea elämällä olevan edes jossain tasolla järkeä tai kehittyä ihmisenä.

Olen kiitollinen tästä kuluneesta vuodesta. Asioista, joita olen kokenut. Paikoista, joissa olen käynyt. Muistoista, joita olen täällä saanut. Ennen kaikkea ihmisistä, joihin olen tutustunut. Mutta ehkä kuitenkin kaikista eniten olen iloinen ja kiitollinen siitä, että tunnen itseni nyt paremmin. Tiedän omat voimavarani ja kykyni paremmin, ja sanotaanko vaikka, että jos ihminen selviää 9 kuukautta Espanjassa lähtöpisteenä se, että ei tunne täältä ketään ja espanjankin taso on vähän sitä sun tätä, niin kyllä se kasvattaa itseluottamusta ja uskoa omaan pärjäämiseen. Toisin sanoen olen tajunnut täällä sen, että ihminen selviää mistä tahansa kunhan jaksaa uskoa ja yrittää eikä anna periksi. Jotenkin minusta tuntuu, että tästää valaistumista lähentelevästä ajatusmaailman mullistuksesta tulee olemaan jatkossa vielä paljonkin hyötyä.

Katutaidetta madridilaismielenosoittajien tyyliin.

Ja "siirtolapuutarhaeleganssia" madridilaiseen tyyliin, nyt ei ihan olla Strömsössä...

Jopa metron sisäänkäynnit on käytetty hyödyksi propagandan levittämiseen.

Näkymä Puerta de Solin yli vielä ylhäältä katsottuna.

On myös toisaalta ollut haikea jättää hyvästejä ihmisille, joihin olen tutustunut vaihtoni kautta. Vaikka monia varmasti tulen vielä näkemään ja pitämään heidän kanssaan yhteyttä, on varmasti myös niitä, joita en enää koskaan näe. Mutta olen kuitenkin iloinen, että tulin tänne Madridiin ja tutustuin heihin kaikkiin, sillä olen tämän vuoden jälkeen entistä vakuuttuneempi siitä, että jokaisella kohtaamisella on väliä ja ne kaikki jättävät oman jälkensä. Tulen monesti lämmöllä muistelemaan nimittäin myös niitä kaikkia arkipäiväisiä kohtaamisia, jolloin kirjastontäti tai kuntosalin ohjaaja on pelastanut päiväni muutamalla ystävällisellä sanalla.

Järjettömän idyllinen katu, jonka kautta kuljen aina metro asemalta kotiin. Rakastan tätä katu palavalla intohimolla, siitä johtuen isken tähän nyt useamman kuvan kyseisestä kadusta.

Nämä talot, ah niin ihania!

Aitoa espanjalaista esikaupunkialuetta.

Siis oikeasti, miksi jopa vähän rähjäiset ja ränsistyneetkin talot näyttävät niin pirun hurmaavilta?

Haluan myös esittää nöyrimmät kiitokseni teille kaikille ihanille ihmisille Suomessa, jotka olette seuranneet Espanjan kuulumisia blogini kautta. Tiedän, että olen erittäin kaukana aktiivisesta bloggarista, mutta toivon, että minun tapauksessani laatu on korvannut määrän. Kuvia laitan surutta tähän postaukseen enemmän kuin laki sallii, sillä haluan näyttää kuvia siitä, miltä legendaariset Espanjan mielenosoitustunnelmat näyttävät paikan päällä Madridissa ja haluan myös näyttää pari kuvaa vielä täältä asuinalueeltani Valdezarzasta. Postauksen sentimentaalisuutta perustelen sillä, että sentimentaalisuus kuuluun olennaisesti lähtemiseen liittyvään haikeuteen ja piste. Olkaa kiitollisia, etten ole sentään laittanut taustamusiikiksi tähän soimaan Frank Sinantran "My Wayta".

Voi olla, että kirjoitan vielä tänne blogille kerran kuulumisiani palattuani Suomeen tai voi olla, että se jää tekemättä, mutta joka tapauksessa kiitän teitä kaikkia lukijoita yhdessä ja erikseen. Kiitos, ja toivottavasti olette nauttineet tästä virtuaalimatkasta Madridiin. Lähetän teille virtuaalisesti Espanjan auringon lämpöä (täällä on nimittäin tällä hetkellä vähän turhankin hikevää) sinne pohjoisempaan ja toivon teille kaikkea hyvää.

Tavataan taas!
Besos, Ansku

Olen ihan erityisen ihastunut tähän taloon ja tuohon suloiseen parvekkeeseen.

Olo oli kyllä oikeasti kuin jollain paparazzilla kun räiskin kuvia kaikkien mahdollisten talojen pihoista.

Ja vähänkö haluaisin tuollaisen puun takapihalle!

Ja tähän on hyvä päättää: Calle Sinesio Delgado, joka näkyy myös tääältä minun huoneeni ikkunasta.  Tässä kuvassa kauempana näkyvät tornit ovat pankkirakennuksia Madridin "moderneimmasta" kaupungin osasta.

"una contradicción"

suom. ristiriita

Tässä tapauksessa otsikko kertoo varmaan enemmän kuin tuhat muuta sanaa. Olen kerennyt siis käydä kuluneen kuukauden aikana (jolloin en saanut aikaiseksi postattua juuri mitään tänne blogillekaan) Suomessa viettämässä pääsiäisen pyhiä eli "semana santaa", kuten täällä Espanjassa noita pyhiä kutsutaan, ja palannut jo takaisinkin Madridiin.

Suomessa oli mukava käydä taas vaihteeksi ja nähdä kaikkia läheisiä, mutta ajatuksissa pyöri väistämättä yhä lähempänä häämättövä paluu Suomeen. Siitä johtuen pohdiskelinkin paljon kaikkea, mitä haluaisin tehdä seuraavana lukuvuonna, opiskeluitani, uuden asunnon metsästystä ja miten arki Suomessa lähtee taas Espanjassa vietetyn lukuvuoden jälkeen rullaamaan. Voin hyvin nimittäin kuvitella, että sopeutuminen takaisin ei tule olemaan helppoa.

Mutta toisaalta, Suomessa on myös paljon asioita, joita kaipaan. Ennen kaikkia läheisiä, ja minusta jatkuva hyvästeleminen juuri kun on tottunut olemaan taas Suomessa kaikkien rakkaiden ihmisten lähellä, on minulle henkilökohtaisesti hyvin raskasta. Puhumattakaan siitä, kuinka kyllästynyt olen tällä hetkellä tekemään maratonjuoksuja lentokentillä, jotta ehtisin ajoissa oikealle lennolle. Matkustaminen (tai oikeastaan pikemminkin se paikasta A paikkaan B-siirtyminen) on menettänyt aika tehokkaasti hohtoaan tämän vuoden aikana. Ja vaikka kämppikseni ovatkin aivan ihania, tässä vaiheessa minunlaiseni erakkoluonne kaipaa jo oman asunnon tuomaa totaalista rauhaa. (En itse asiassa edes muista, milloin olisin ollut jossain paikassa aivan yksin kokonaisen päivän tai enemmänkin. Ehkä viime kesänä, veljeni asunnolla?)

Oloni on kaiken kaikkiaan melko ristiriitainen. Vaikka viihdyinkin Madridissa hyvin, tai pikemminkin rakastan tätä kaupunkia ja olen saanut paljon ihania uusia tuttavuuksia, tiedän sisimmässäni, että kohta tämä vaihtovuosi on ohi. Melko katkeransuloinen tunne: yhtäällä helpotus siitä, että oikeasti pystyi lähtemään ja ennen kaikkea jäämään tänne, mutta toisaalta myös haikea olo sen takia, että täällä on ollut yksinkertaisesti niin mahtavaa olla.

Sentimentaalisuutta poistamaan voin todeta tähän myös sen, että ahdistus kuuluu hyvin olennaisesti myös tämän hetkiseen tunnekirjooni: minulla on ihan järjettömän paljon kirjallisia töitä työn alla, jotka pitäisi palauttaa noin kuukauden sisällä, ja motivaationi kirjoittaa niitä on ihan nollassa. Olen tosin asettanut tavoitteekseni kirjoittaa ainakin johonkin essesitäni joka päivä sivun tai pari, jotta saisin työn tehtyä "pikku hiljaa" määräpäiviin mennessä. Käytännössä työtä on tosin niin paljon, että olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa täällä Madridissa melkoista erakkoelämää sulkeutuneena huoneeseeni kuin paraskin tutkija kammioonsa. Onneksi minulla on kämppiksiä, luentoja yliopistolla ja arkisin päivittäinen reissuni kuntosalille, muuten saattaisin mökkihöperöityä pelottavankin tehokkaasti. Okei, myönnettäköön, että tähän pakkomielteeseeni saada työni tehtyä ennen kesäkuun alkua liittyy hyvin olennaisesti sekin, että veljeni tulee tuolloin käymään vielä luonani Madridissa ja haluan tosiaankin tuolloin viettää laatuaikaa hänen eikä esseitteni kanssa. Joten puurtaminen siis jatkukoon vielä toistaiseksi.

Joku voisi sanoa, että minä olen sentimentaalinen aivan liian aikaisin, onhan minulla jäljellä vielä yli kuukausi aikaa täällä (olen varannut jo lennot kesäkuun lopulle), mutta huomautan nyt vielä sen, että kuukausi ei tunnu enää kovin pitkältä ajalta, kun on ollut maassa jo suunnilleen sen 8 kuukautta (!!!) kuten minä. Ja kuukausi menee yllättävän äkkiä, kun sinä aikana pitäisi väsätä 11 esseetä espanjaksi ja siinä sivussa muutama tentti päälle, nykyisellä menolla havahdun uuteen päivään suunnilleen vasta joskus illalla auringonlaskun tienoilla, kun olen opiskellut maanisesti siihen asti. Sitä paitsi valmistelen itseäni henkisesti mieluummin etukäteen lähtöäni varten kuin että huomioisin sen vasta lähtöä edeltävänä iltana. Se voisi tulla jo melkoisena shokkina.

Mutta en minä nyt iiiihan koko aikaa ole täällä vain opiskellut. Todisteeksi siitä laitan tähän muutaman keskiviikkona otetun kuvan, tuolloin alkoi nimittäin täällä Madridissa kaupungin suojeluspyhimyksen eli San Isidron juhla, jonka alkajaisiksi keskustassa kulki pyhimysnukkejen paraati. Tuo kuulosti jo sen verran eksoottiselta, että jopa minä kampesin itseni ulos ihmisten ilmoille. San Isidron juhla merkitsee täällä myös esim. härkätaistelukauden alkua ja kaupungilla järjestetään muutenkin vaikka mitä tapahtumaa tämän 5 päiväisen juhlan kunniaksi aina flamencosta ilmaiskonsertteihin.

Odotellessani paraatia jäi kuuntelemaan tätä suhteellisen tuttua ilmestystä Madridin keskustassa, nimittäin mariachi-yhtye "Águilas de Tijuanaa" (suomeksi käännettynä se tarkoittaisi suunnilleen "Tijuanan kotkia"). Sain kyseisiltä herroilta myös heidän käyntikorttinsa, jossa luki, että heidät voi kutsua soittamaan esim. häihin tai syntymäpäiville. Siinäpä olisikin hyvä syy mennä naimisiin Madridissa!

Pyhimysnukkejen paraati Calle de Preciadosilla.

Hei, onkohan tuo Turhamaisuuden Noita "Liikkuva Linna"-leffasta?

Jättimäiset pyhimykset ovat vallaneet Solin, paetkoon ken voi...

Outona kuriositeettina tähän lisättäköön se, että jostain syystä sain suorastaan hätistellä paikallisia mieshenkilöitä kimpustani tuolloin menneenä keskiviikkona kun olin keskustassa yksin liikkeellä eikä kellokaan ollut sentään iltakuutta enempää. Mistä ihmeestä kaikki nuo alejandrot keksivät hyökätä kimppuun juuri silloin, kun oikeasti haluaisi olla vaan yksin ja seurata kaikessa rauhassa maailman menoa? (Lady Gaga selvästikin tiesi mistä puhui, kun lauloi Alejandrosta...).

Mutta niin, tällaista siis tällä kertaa. Raportoin taas kuulumisiani, kun minulla on muutakin puhuttavaa kuin esseet Meksikon alkuperäiskansoista, ja laatuaika tarkoittaa jotain muuta kuin lautasellinen gazpachoa katsellessani "Supernaturalia" (ei, en osaa vastata kysymykseen miksi ylipäätään katson sitä... Ehkä on parempi olla pohtimatta sitä.) tai Haruki Murakamin lukemista iänikuisten tutkimusartikkeleiden sijaan (suurimpia ilon aiheita minulle on ihan oikeasti ollut tällä viikolla koneelleni lataama Haruki Murakamin kootut teokset. Ja kyllä, olen tietoinen siitä, miten surulliselta tuo kuulostaa.).

Kertookohan mielentilani huolestuttavuudesta sekin jotain, että tällä hetkellä haaveilen eniten omasta asunnosta, sauvasekoittimesta, pölynimurista ja lyhyistä farkkusortseista? Tuo viimeinen asia on kaikista huolestuttavin, sillä jokainen kyseiseen käsitteeseen liittyvä sana on perinteisesti herättänyt minussa lievää (tai vähemmän lievää) ahdistusta. Sitä paitsi jos nuo "lyhyet farkkusortsit" jättäisi listalta pois, jokainen voisi kuvitella, että meikäläinen on jotenkin aikuistunut sitten viime näkemän, mikä ei tosin pidä paikkaansa, mutta kuitenkin...

No niin, ennen kuin annan itsestäni yhtään enemmän sekavan kuvan, päätän jaaritteluni tähän. Ja lähden lenkille, vaikuttaa nimittäin vähän siltä, että aivoni kaipaavat nyt taukoa.

Tsempatkaa te siellä Suomessa leijonat jääkiekon mestaruuteen!

"la casa"

suom. koti, asunto

Taas on vierähtänyt viikko ihan mielettömän hurjaa tahtia. Myös tuleva Suomen reissuni lähestyy kovaa vauhtia, joten olen hiljalleen alkanut virittäytymään henkisesti vähän toisenlaiseen meininkiin kuin mitä täällä Madridissa on. Toisaalta minulla on myös aika paljon opiskelujuttuja, joita haluan saada hoidetuksi ennen kuin lähden lomille Suomeen, joten tylsää minulla ei ainakaan pitäisi olla tulevan parin viikon aikana.

Toisaalta, milloin täällä nyt tylsää olisi muutenkaan?

Viime viikko meni taas kerran lähinnä yliopistolla, kuntosalilla ja muutenkin ihan arkisen aherruksen sekä puurtamisen parissa. Perjantai-iltana piipahdin tosin ystävieni luona keskustassa, ja kävimme myös lasillisilla ja syömässä, ja jossain vaiheessa keskustelumme päätyi Ikeaan. Okei, myönnän, että kuuntelimme suomalaiste ystävieni kanssa heidän kämpillään suomi-iskelmän ikivihreitä klassikoita, ja keskustelun aiheeksi päätyi suomalainen ruoka, tai oikeastaan meidän suunnatton ikävämme sitä kohtaan. Päädyimme ulkomailla asuvan suomalaisen kaikista parhaimpaan lohdukkeeseen, eli menemään Ikeaan heti seuraavana päivänä.

Lauantai-iltapäivällä lähdimme siis metrolla suunnistamaan kohti Ikeaa, mutta itse olin melko yllättänyt, että eihän siellä odottanut pelkästään Ikea, vaan myös ihan mieletön ostoskeskuskompleksi sen yhteydessä, jossa pyöriessä menikin sitten koko lauantai. Mutta ensimmäiseksi suuntasimme tietysti Ikeaan, jossa pyöriessä tuntui kyllä kieltämättä melkein siltä, kuin olisi ollut taas Suomessa. Tai no, ainakin Ruotsissa. Luimme onnellisena kunnon riikinruotsilla mongertaen (tai ainakin sitä matkien) kaikki mahdolliset ruotsinkieliset tekstit ja kyltit, joten taisimme todennäköisesti kiinnittää melkoisen paljon huomiota.

Ihan ensimmäiseksi menimme Ikean ravintolaan syömään, ja itse söin pelkän salaattilounaan, vaikka ystäväni kyllä vetivät perinteisen "lihapullat ja muussi"-tyyppisen skandinaavilounaan. Kävimme ruokailun jälkeen myös nopeasti sisustuspuolella, mutta varsinaiseksi hitiksi nousi Ikean ruokakauppa. Hipelöimme erilaisia ruokatuotteitta kiljahdelle onnellisena: "Pohjoismaista lohta! Pohjoismaista juustoa! Pohjoismaista puolukkahilloa!" Varmaankin kaikille kaupassa olleille tuli selväksi, että siinä meni ehkä muutama pohjoismaalainen opiskelijatyttö...

Eihän sieltä sitten mitään ostamatta selvitty millään ulos. Itse ostin ruisnäkkileipää (olisin ostanut ruisleipää, mutta kun siellä ei ollut ja jotain ruispitoista oli ihan pakko saada) ja Pågenin korvapuusteja, joita en muuten ikinä itse osta Suomessa, mutta nyt niitä oli ihan pakko saada kun niitä oli tarjolla näin kaukana muualla kuin Suomessa. Ilmeeni taisi olla ostoksiani kassalle kiikuttaessa melkoisen onnellinen, sillä pari espanjalaista tätiäkin innostui minun hamstraamistani näkkileivistä. He olivat kassajonossa minun edelläni, ja alkoivat silmäillä näkkileipääni sen verran kiinnostuneena, että innostuin selvittämään heille espanjaksio sen olevan erittäin hyvää ja terveellistä. Toinen tädeistä kipaisikin minun osoittamaani suuntaan hakemaan molemmille omat pakkaukset ruisnäkkileipää, ja tädit hyvästelivät minut oikein lämpimästi kiitellen maksettuaan ostoksensa.

Kävimme myös useissa muissa ostoskeskuksen kaupoissa, mutta minulle suurin hitti (Ikean ruokapuolen jälkeen) oli Primarkin liike. Sieltä nimittäin löysin useammin vaatekaappiini päätyneen löydön, joita olin metsästänyt ties kuinka kauan, mutta onnistuin löytämään ne vasta täältä. Kaiken lisäksi kyseisen ketjun hinnathan on lisäksi myös erittäin halvat, joten rahaakaan ei siellä yhteensä mennyt kuin 20 euroa, vaikka ostin sentään puseron, sandaalit ja laukun.

Loppujen lopuksi koko päivä tässä reissussa meni, ja jalat olivat kyllä jo ihan tajuttoman kipeät siinä vaiheessa, kun lähdimme palaamaan takaisin. Tästä syystä suunnistinkin ihan suosiolla suoraan kotiin, mutta voin vakuuttaa, että Pågenin korvapuustit Presidentti-kahvin kera eivät olleet varmasti maistuneet niin hyviltä kuin mitä tuona lauantai-iltana. Teemaan sopien aloin sitten katsomaan koneelta "Beck"-elokuvaa, mikä kruunasi mahtvasti skandinaavisen tunnelman.

Koska olin mennyt suhteellisen aikaisin edellisenä iltana nukkumaan, sain itseni myös liikkeelle sunnuntaina ihan ihmisten aikoihin, kellojen siirtämisestä huolimatta. Se olikin hyvä, sillä minun oli ollut tarkoitus suunnata El Rastron katumarkkinoille etsimään mm. tuliaisia Suomeen. Olen aina aikaisemmin ollut siellä jonkun kanssa, mutta tällä kertaa osoittautui onneksi, että menin yksin, sillä päivä oli vähän sateinen, mutta selvisin reissusta todella nopeasti kun tiesin tarkalleen, mitä halusin ja missä sijaitsivat kojut, joista löytäisin etsimäni. Loppujen lopuksi löysinkin kaiken, mitä olin hakemassa, ja selvisin kotiin jo alkuiltapäivästä, minkä ansiosta ehdin myös opiskella ja käydä illalla lenkillä.Tämä viikko on mennyt myöskin aika pitkälti opiskelujen merkeissä, mutta tulevana viikonloppuna aion nauttia auringosta, sillä tänne on luvattu ainakin perjantaiksi ja lauantaiksi yli 20 astetta lämpöä, mistä on siis syytä nauttia.

Tajusin, että en ole vielä(kään) esitellyt kuvia tästä meidän asunnostamme, joten tässä tulee ainakin jonkinlainen kuvakavalkaadi. Täällä on paikoitellen melko ahtaat tilat, joten kuvien ottamisessa sai välillä käyttää melko paljon mielikuvitusta. Ja näihin kuviin päätän tämän postauksen, öitä!

Näitä maisemia katselen täällä ikkunastani päivittäin, tämä kuva on tosin otettu meidänm parvekkeeltamme. Tuo vieressä kulkeva moottoritie on erittäin vilkas, kuuntelen yleensä nukkumaan mennessäni viimeiseksi yöllä ohi ajavien autojen hurinaa.

Kuva sisäpihan puolelta, oikeasti se ei ole noin ankea vaan tuo kuvaus päivän harmaus hämää. Täällä on muutenkin alkanut tämän viikon aikana vihertämään paljon enemmän, joten täällä on nyt hyvin erinäköistä kuin näissä kuvissa.

Meidän kaikkien asunnossa asuvien tyttöjen huoneet ovat tällä käytävällä ja minun oveni on tuo viimeinen oikealla puolella vessan vieressä.

Epämääräinen otos ahtaasta eteisestä...

Keittiö, huomatkaa pöydällä mikron vieressä vanhempieni Suomesta lähettämä kahvinkeitin (espanjalaisella keittimellä valmistettu kahvi on tajuttoman pahaa).

Olohuone, ja tuo Twilight aka "Crepúsculo" (espanjalaiset kääntää oikeasti ihan kaiken espanjaksi) oli siis täällä ennen minun tuloani, että älkää hyvät ihmiset kuvitelko mitään turhia.

Ja tietysi muutama kuva myös meikäläisen lukaalista (olen ottanut kuvia lähinnä joistakin yksityiskohdista, sillä huoneeni on  niin pieni, että siitä eri saa fiksua kokonaiskuvaa millään).

Minun sänkyni, jonka yläpuolella Lady Gaga ja Toledon palomiehet viettävät harmonista yhteiselämää.

Ihana uusi Primarkin veska. <3

Jos kävitte vanhassa asunnossani Jyväskylässä, teidän ei pitäisi tässä vaiheessa yllättyä seiniäni koristavista korteista.

Kirjahylly, joka on oikeastaan kenkähylly minun käsittelyni jälkeen. Ainoat kirjat taitavat olla sanakirjat, muutama Banana Yoshimoton teos, espanjan kielioppikirja ja kuvateos Madridin historiasta. Heh, pitäähän kaikki tila pienessä huoneessa ottaa hyötykäyttöön!

Tällä paraatipaikalla on aina "vaihtuva näyttely" vaatteista, jotka aion laittaa seuraavalla viikolla päälle. Ja aamutakki roikkuu siinä vieressä, koska se on niin helppo kiskaista siitä päälle.

"el fin de semana"

suom. "viikonloppu"

Vanha tietokoneeni sitten otti ja hajosi. Edellisenä iltana se vielä toimi (lähes) moiteettomasti, tai no, ainakin yhtä hitaasti kuin aina. Mutta seuraavana aamuna se ei enää käynnistynyt, vaikka yritti mitä. Ehdin elää viikon ilman tietokonetta, ennen kuin tämä uudempi versio saapui postissa vanhempieni lähettämänä. Uskokaa pois, se oli piiiitkä aika. Laitoksemme kirjaston henkilökunta varmaan ehti jo kirjata minut jollekin mustalle listalle, sillä hengasin jatkuvasti Facebookissa kirjaston koneilla, jotka on ensisijaisesti tarkoitettu tieteellisesti ja opintopisteellisesti hyödyllisen tiedon etsimiseen.

Joku voisi kai sanoa tätä koneen hajoamista karma laiksi: olin valittanut koneeni hitautta ja vanhuutta jo pitkään (ehdin antaa sille jo lempinimen "Kilpikonna"), mutta silti uhosin pärjääväni aivan hyvin sen kanssa loppuun asti täällä vaihdossa, mutta toisin kävi. Kaiken kruunasi tietysti se, että myös kännykäni espanjalaiseen liittymään tuli jotain häikkää, eikä sekään toiminut pariin päivään. Myös mp3-soittimeni akku ladataan tietokoneen kautta, joten sekään ei toiminut enää viimeiseen 5 päivään. Kaiken lisäksi olen itse ollut jossain flunssan ja allergian välimaastoa muistuttavassa tilassa myös kyseisen viikon, joten voidaan sanoa ihan rehellisesti, että joskus viime viikon torstaina ketutti aika reilusti. Siitäkin huolimatta, että eräs suomalainen ystäväni oli ollut muutaman päivän kylässä edellisenä viikonloppuna, ja meillä oli suorastaan eeppisen mahtavaa.

(Kehtaako tässä myöntää ääneen, että tämä flunssatauti mitä todennäköisemmin siitä, että törmäsimme ystäväni kanssa ranskalaiseen vaihtarikaveriini Vivieniin ja tämän ystäviin Retiron puistossa, ja jotenkin päädyimme soutelemaan puiston tekolammelle Vivienin ehdotuksesta, vaikka ilma olikin melko viileä ja välillä jopa sateinen. Päädyimme vielä sen jälkeen baariin katsomaan jalkapalloa paikallisten pappojen sekaan, ja ilta jatkui vielä pitkälle yöhön suomalaisten ystävieni kämpillä... Lisätään tähän vielä sekin, että myös seuraavat pari päivää tuli oltua menossa vaikka missä, ja kotona käytiin lähinnä kääntymässä, joten ei se loppujen lopuksi liene niin hirveä ihme, että seurauksena tuli flunssa.)

Minä ja Vivien Retiron lammella. Tykkään itse tästä kuvasta ihan hirveästi, tästä tuli mahtavan 70-lukulainen näiden värien ruskeasävyisyyden ja lievän sumuisuuden takia. (Kuvaaja tosin väitti kuva taiteellisuutta "vahingoksi".)

Viime viikonlopun suunnitelmat menivät siis täysin uusiksi, sillä olin alun perin suunnitellut viettäväni viikonlopun opiskellessa, koska suomalaiset ystävänikin olivat tuolloin reissussa. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, sillä kaikki tarvittavat tiedostot olivat totta kai jo pois nukkuneella koneellani.
Törmätessäni kuitenkin historian laitoksella taas Vivieniin, itkin (lähes kirjaimellisesti), etten halua viettää koko viikonloppua yksin kotona pitäen ruumiinvalvojaisia tietokoneelleni. Jotenkin tilanne päätyi sitten siihen, että perjantai-iltana suuntasin suoraan luennolta kuntosalin sijasta istumaan terassille Vivienin, hänen kavereidensa, kaverin kämppiksen ja tämän kämppiksen äidin kanssa juomaan sangriaa. Mistä suuntasimme tapaspaikkaan, tapaspaikasta yökerhoon ja yökerhosta toiseen... Jossain vaiheessa löysin itseni tanssimassa mojitolasi kädessä "Gangsta's Paradisea", ja kotona olinkin sitten vasta aamukuudelta, vaikka alun perin luulin olevani kotona ihan viimeistään iltakuudelta.

Mutta se ilta (tai no, yö) oli jotain niin mahtavaa.

Välillä pitää juosta baarista toiseen nauttimaan ilmaisista drinkeistä, ja ranskalaisten vieraanvaraisuudesta johon kuuluun se, että jokaisen käteen ilmestyy jossain vaiheessa tequila tai viinilasi ilman, että takaisin maksamisesta tulee ikinä enää mitään puhetta.
Välillä tulee myös tanssia monta tuntia putkeen revitellen niin tunteella, että koko lantion seutu on jumissa ainakin 4 päivää jälkeenpäin ja vaatteet liimautuvat hiestä vartaloon. (Ja saat kuunnella monta päiväää jälkikäteen: "Mä en edes tiennyt, että sä tanssit niin hyvin!"
Välillä täytyy myös laulaa Lady Gagaa niin antaumuksella, että herätät varmasti koko korttelin asukkaat. (Ja siitä saat kuulla suunnilleen joka päivä jälkeenpäin: "Mä en tiennyt, et sä osaat laulaa niin hyvin! Laula taas "Paparazzi"!)
Toisin sanoen, välillä täytyy pitää niin hauskaa, että muistat sen varmasti koko ikäsi. Bileet mallia "ex tempore" ovat niin monesti niitä ihan parhaita.

Villa Rosa-ravintola oli lauantai-illan tärkein ohjelmanumero, ja ravintolan sisustus oli hieno, vaikka minun makuuni ehkä vähän överi. (Näistä seinämosaiikeista toki pidin kovasti.) Paikka oli muutenkin varsin turistirysä, ja sen huomasi mm. tarjoilijoiden tylyydestä.

Onneksi esiintyjät olivat rautaisia ammattilaisia, jotka selvästi nauttivat työstään.

Tämä señora oli kyllä sellainen espanjaisdiiva, joka osasi ottaa yleisönsä ja yleisö oli myös ihan hulluna häneen.

Ja tämä señor puolestaan veti esityksensä niin tunteella, että siinä kyllä jäi ihan suu auki tuijottamaan hänen performanssiaan. Myös laulaja ja kitaristi olivat loistavia. No, kukapa ei rakastaisi espanjalaista kitaraa?

Lauantaina ajattelin sitten viettää rauhallisen koti-illan, ja päivän sainkin suhteellisen rauhallisesti käyntiin siivoamalla, pesemällä pyykkiä, käymällä kaupassa ja kunnon juoksulenkillä. Suihkusta päästyäni tein sen "kohtalokkaan virheen", että soitin Vivienille kiittääkseni hauskasta illasta, mikä johtikin puolestaan siihen, että hän ilmoitti meidän tapaavan vielä samana iltana Solin aukiolla kello kymmeneltä ilman mitään muttia. Perille päästyäni minulle valkeni, että me olimme menossa erääseen ravintolaan flamenco-iltaan, mikä oli kyllä tosi hauskaa ja sytytti minussa taas haaveen oppia joskus flamencoa. Sitä paitsi pitäähän Espanjassa olessa käydä ainakin jossain vaiheessa katsomassa flamencoa. Kodin sijasta päädyimme jatkamaan iltaa viinin, Jacques Brelin ja Kirkan (!!!) parissa erään ystävämme luo. Ja kyllä, kotona oltiin taas jossain siinä kuuden kieppeillä. Seuraavana päivänä raahauduin läheiseen puistoon nauttimaan auringon paisteesta, ja opiskelun sijaan jämähdin makaamaan aurinkoon evääni liikauttamatta, taisipa tuo lepo kyllä silloin tulla ihan tarpeeseen.

Nyt olen taas onnellinen tietokoneen käyttäjä, ja aion ihan oikeasti hoitaa nyt niitä opiskelujuttuja kun minulla kerran on kone taas käytössä (ja kun Vivienkin lähtee käymään kotonaan Ranskassa), mutta tällä tarinalla on opetus: välillä on parempi unohtaa arkirutiinit ja tehdä sitä, mitä huvittaa. Elämässä jää kokematta niin paljon, jos aina valitsee sen tutun ja turvallisen vaihtoehdon.

Sunnuntaini vietin näiden maisemien parissa. Kuvat on siis otettu ihan meidän asunnon lähellä olevassa "Dehesa de la Villa"-nimisessä puistossa, joka on ainakin ohi mennen mainittu blogissani muutamaan otteeseen. Täällä minä käyn siis aina juoksulenkillä, ja voin sanoa, että nämä puitteet ovat siihen mitä parhaimmat: näkymä avautuu upeasti yli Madridin kaupungin, ja minun on kyllä  pakko käydä kuvaamassa täällä vielä maisemia.

"echarse menos de alguien"

suom. ikävöidä tai kaivata jotakuta

Viime aikoina olen viettänyt aikaa seuraavilla tavoilla:

• Helmikuun viimeinen viikonloppu oli häkellyttävän lämmin, mikä johti tietysti siihen, että menimme ensin juomaan viiniä puistoon, sieltä terassille, sieltä katsomaan jalkapalloa baariin, ja sieltä trendikkäämpään baariin mojitoille. Ilta siis vähän venähti, mutta oli se kyllä sen arvoista.

• Seuraavana päivänä saimme vielä raahattua itsemme El Rastron torille, josta löysin synttärilahjan ystävälleni ja kiinalaisen antiikkipiipun itselleni. Jokainen, joka tuntee rakkauteni xxxHOLiC-mangasarjaa kohtaan tietää, että olen haaveillut juuri sellaisesta piipusta, vaikka en poltakaan itse enkä myöskään aio aloittaa. Mutta voi kun se piippu on HIENO!

• lintsannut luennoilta ja kuntosalilta...

• ..ja viettänyt sen sijaan Madridissa vierailleen perheeni kanssa laatuaikaa.

• hypettänyt Tähtien sotaa veljeni kanssa El Corte Inglés-tavaratalon yläkerrassa, jonne on jostain syystä lyöty pystyyn kunnon näyttely tämän George Lucasin lempilapsen kunniaksi. Saattaa olla, että myös intouduimme vähän liikaakin eläytymään mukaan, mikäli kamerastani löytyneistä kuvista voi mitään päätellä. Niin, ja MINÄ, joka pidän aina hameita ja korkkareita, ostin Tähtien sota-printtipaidan. Itse asiassa kaksikin, toisen itselleni ja toisen veljelleni. Ja ennen kuin te sanotte mitään, niin se oli tosi hieno, halpa ja siinä oli Darth Vader. Että haloo!

• ollut katsomassa Cristiano Ronaldon ja muiden realilaisten pallotaiturointia Malagaa vastaan (kaunis kiitos muuten Cristianolle, joka läväytti kolme maalia saman ottelun aikana juuri sen ainoan kerran, kun minä olin katsomassa).

• Täydentänyt jokaisen Madridissa vähänkään pidemmän aikaa viipyvän taiteen ystävän pyhän kolminaisuuden, eli olen vihdoin käynyt Thyssen-Bornamiszan ja Reina Sofian lisäksi El Pradon museossa. Sekin oli hienoa. Ihminen jää aika sanottomaksi, kun pääsee katsomaan niin montaa suurta taiteilijaa (Goya, Velazquéz, Tiziano, El Greco, Rembrandt, Rafaello yms.) yhden reissun aikana. Tällä hetkellä tosin uneksin Thyssen-Bornamiszan uudesta tilapäisnäyttelystä, jonka aiheena on "Heroínas" eli sankarittaret, ja tiedossa olisi mm. Frida Kahloa, jota minä en kykene sivuuttamaan missään nimessä.

• Syönyt ulkona häpeämättömän monta kertaa saman viikon aikana (pappa betalar), ja jopa maistanut paikallisherkkua eli churroja ensimmäisen kerran koko Madridissa oloaikanani.

• Katsonut järkyttävän huonoa kanavaa, jonka tarkoituksena olisi opettaa espanjalaisia puhumaan englanniksi, ja vielä järkyttävämpää kanavaa, jolta tulee pelkästään lattaritelenoveloita tai sitten paikallista versiota Big Brotherista. Kehtaako tässä myöntää ääneen, että onnistuin jopa lähes koukuttumaan muutamasta telenovelasta?

• Ystävystynyt herttaisen vanhan espanjalaisen herrasmiehen kanssa, joka työskentelee portinvartijana, ja hänen nimensä on Miguel. (oikeasti, ei missään muualla kuin Espanjassa voi tutustua tällaisiin tyyppeihin).

• Soitellut ja tekstaillut mummoni kanssa, joka oli kuolla ylpeydestä, kun minun kirjoittamani kolumni (tai miksi lie sitä kutsuisi) oli julkaistu paikallislehdessä. Ajattelin myös, että voisin postata sen koluminin myös tänne, jos löytyy innokkaita lukijoita, jotka kannattavat ideaa...?

Kaiken kaikkiaan, Madridiin kuuluu hyvää. Olo on tosin kyllä ollut viime aikoina vähän ristiriitainen: nyt sitä on alkanut tiedostaa senkin, että tämä vaihtoaika täällä ei kestä ikuisesti, ja Suomeenkin on joskus palattava. Toisaalta se on helpotus, että pääsee taas lähelle kaikkea tuttua ja turvallista, ennen kaikkea rakkaita ihmisä, mutta toisaalta, palaaminen on myös ahdistavaa ja pelottavaa. Oleminen täällä on antanut minulle niin paljon, ja tiedän, että vaihtoon lähteminen oli minulle oikea päätös. Tuntuu, että vasta täällä olen oppinut tajuamaan, miten onnellinen ja vapaa ihminen voi olla, joten toisaalta minua hirvittää ajatus, että palattuani Suomeen minusta tulee automaattisesti se sama ihminen, joka olen ollut aikaisemminkin. Ja okei, myönnetään nyt tähän samaan tilitykseen sekin, että pelkään paitsi sopeutumista Suomeen, myös sitä, miten pääsen taas osaksi läheisteni elämää. On todella outoa ja pelottavaa, että ei tiedä juuri mitään sellaistenkaan ihmisten kuulumisista, joita ajatelee rehellisesti joka päivä.

Ehkä hieman mollivoittoiset ajatukseni selittyvät myös sillä, että olen viime aikoina nähnyt liian vähän ystäviäni täällä, ja joutunut jälleen hyvästelemään perheeni, kun he palasivat takaisin Suomeen. Olen myös huomannut, että olen jo sen verran tottunut myös Madridiin, että en tarkastele kaikkea enää niin ruusuisten lasien läpi, sillä tietyt espanjalaiset maneerit käyvät välillä hermoille. Olen yhä äärettömän kiintynyt kämppiksiini, mutta huomaan, että myös heidän tietyt tapansa (erityisesti järjettömän pitkät aamusuihkut, nimimerkillä "sänkyni sijaitsee juuri suihkun vieressä seinän toisella puolella") ovat alkaneet ärsyttää minua. Ja ihan oikeasti, olen yhä tyytyväinen elämääni täällä, mutta normaalia elämää minä täälläkin elän. Normaaliarkea, vaikka sen puitteet poikkeaakin melkoisesti elämästäni Jyväskylässä. Normaaliarkeen nyt kuuluu se, että välillä on näitä tällaisia fiiliksiä.

Huomenna suuntaan jälleen lentokentälle, mutta tällä kertaa menen ystävääni vastaan, joka tulee Suomesta 5 päiväksi kyläilemään tänne Madridiin. Siksi postaan tämän tekstin nyt sitä sen kummemmin viilailematta, sillä jos en postaa sitä nyt, se taas venähtää ties kuinka pitkäksi aikaa. Ja sitähän emme halua, joten tässä jotain uunituoreita ajatuksia, ja vähän vanhempia koneen kätköihin hautautuneita kuvia eräältä perjantailta, jolloin aurinko paistoi vähän kirkkaammin, taivas oli vähän sinisempi, japanilainen ruoka ravintolassa herkullisempaa ja elämä yleensä ottaen parempaa kuin normaalisti.

Yksi Plaza Mayorille johtavista kujista.

Plaza Mayorin upeita rakennuksia...

...joista tämä lienee minun henkilökohtainen suosikkini.

Nämä kuvat puolestaan ovat lähempää Anton Martínin metropysäkkiä, joka sijaitsee alueella, jossa on paljon baareja ja ravintoloita (myös se mahtava japanilainen sijaitsee täällä).

Suorastaan häikäisevän upea mosaiikki.

Näitä maisemia me katselimme Annun ja Niinan kanssa, kun avasimme virallisesti terassikauden täällä Madridissa silloin helmikuun alussa. "Gran Vía, you left speechless, so speechless..."

P.S. Tällä kertaa kuvat on heitetty tänne postauksen loppuun yhdeksi köntäksi, ja tähän löytyy ihan järkevä syy: ne on huomattavasti helpompi ladata yhdellä kerralla. En tiedä miksi, ja itse tykkäisin ennemmin sirotella niitä sinne tänne, mutta nyt en jaksa taistella Bloggerin kanssa sen enempää, joten olkoon. Tehdään tämä sitten Bloggerin tahdon mukaan.