"una contradicción"

suom. ristiriita

Tässä tapauksessa otsikko kertoo varmaan enemmän kuin tuhat muuta sanaa. Olen kerennyt siis käydä kuluneen kuukauden aikana (jolloin en saanut aikaiseksi postattua juuri mitään tänne blogillekaan) Suomessa viettämässä pääsiäisen pyhiä eli "semana santaa", kuten täällä Espanjassa noita pyhiä kutsutaan, ja palannut jo takaisinkin Madridiin.

Suomessa oli mukava käydä taas vaihteeksi ja nähdä kaikkia läheisiä, mutta ajatuksissa pyöri väistämättä yhä lähempänä häämättövä paluu Suomeen. Siitä johtuen pohdiskelinkin paljon kaikkea, mitä haluaisin tehdä seuraavana lukuvuonna, opiskeluitani, uuden asunnon metsästystä ja miten arki Suomessa lähtee taas Espanjassa vietetyn lukuvuoden jälkeen rullaamaan. Voin hyvin nimittäin kuvitella, että sopeutuminen takaisin ei tule olemaan helppoa.

Mutta toisaalta, Suomessa on myös paljon asioita, joita kaipaan. Ennen kaikkia läheisiä, ja minusta jatkuva hyvästeleminen juuri kun on tottunut olemaan taas Suomessa kaikkien rakkaiden ihmisten lähellä, on minulle henkilökohtaisesti hyvin raskasta. Puhumattakaan siitä, kuinka kyllästynyt olen tällä hetkellä tekemään maratonjuoksuja lentokentillä, jotta ehtisin ajoissa oikealle lennolle. Matkustaminen (tai oikeastaan pikemminkin se paikasta A paikkaan B-siirtyminen) on menettänyt aika tehokkaasti hohtoaan tämän vuoden aikana. Ja vaikka kämppikseni ovatkin aivan ihania, tässä vaiheessa minunlaiseni erakkoluonne kaipaa jo oman asunnon tuomaa totaalista rauhaa. (En itse asiassa edes muista, milloin olisin ollut jossain paikassa aivan yksin kokonaisen päivän tai enemmänkin. Ehkä viime kesänä, veljeni asunnolla?)

Oloni on kaiken kaikkiaan melko ristiriitainen. Vaikka viihdyinkin Madridissa hyvin, tai pikemminkin rakastan tätä kaupunkia ja olen saanut paljon ihania uusia tuttavuuksia, tiedän sisimmässäni, että kohta tämä vaihtovuosi on ohi. Melko katkeransuloinen tunne: yhtäällä helpotus siitä, että oikeasti pystyi lähtemään ja ennen kaikkea jäämään tänne, mutta toisaalta myös haikea olo sen takia, että täällä on ollut yksinkertaisesti niin mahtavaa olla.

Sentimentaalisuutta poistamaan voin todeta tähän myös sen, että ahdistus kuuluu hyvin olennaisesti myös tämän hetkiseen tunnekirjooni: minulla on ihan järjettömän paljon kirjallisia töitä työn alla, jotka pitäisi palauttaa noin kuukauden sisällä, ja motivaationi kirjoittaa niitä on ihan nollassa. Olen tosin asettanut tavoitteekseni kirjoittaa ainakin johonkin essesitäni joka päivä sivun tai pari, jotta saisin työn tehtyä "pikku hiljaa" määräpäiviin mennessä. Käytännössä työtä on tosin niin paljon, että olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa täällä Madridissa melkoista erakkoelämää sulkeutuneena huoneeseeni kuin paraskin tutkija kammioonsa. Onneksi minulla on kämppiksiä, luentoja yliopistolla ja arkisin päivittäinen reissuni kuntosalille, muuten saattaisin mökkihöperöityä pelottavankin tehokkaasti. Okei, myönnettäköön, että tähän pakkomielteeseeni saada työni tehtyä ennen kesäkuun alkua liittyy hyvin olennaisesti sekin, että veljeni tulee tuolloin käymään vielä luonani Madridissa ja haluan tosiaankin tuolloin viettää laatuaikaa hänen eikä esseitteni kanssa. Joten puurtaminen siis jatkukoon vielä toistaiseksi.

Joku voisi sanoa, että minä olen sentimentaalinen aivan liian aikaisin, onhan minulla jäljellä vielä yli kuukausi aikaa täällä (olen varannut jo lennot kesäkuun lopulle), mutta huomautan nyt vielä sen, että kuukausi ei tunnu enää kovin pitkältä ajalta, kun on ollut maassa jo suunnilleen sen 8 kuukautta (!!!) kuten minä. Ja kuukausi menee yllättävän äkkiä, kun sinä aikana pitäisi väsätä 11 esseetä espanjaksi ja siinä sivussa muutama tentti päälle, nykyisellä menolla havahdun uuteen päivään suunnilleen vasta joskus illalla auringonlaskun tienoilla, kun olen opiskellut maanisesti siihen asti. Sitä paitsi valmistelen itseäni henkisesti mieluummin etukäteen lähtöäni varten kuin että huomioisin sen vasta lähtöä edeltävänä iltana. Se voisi tulla jo melkoisena shokkina.

Mutta en minä nyt iiiihan koko aikaa ole täällä vain opiskellut. Todisteeksi siitä laitan tähän muutaman keskiviikkona otetun kuvan, tuolloin alkoi nimittäin täällä Madridissa kaupungin suojeluspyhimyksen eli San Isidron juhla, jonka alkajaisiksi keskustassa kulki pyhimysnukkejen paraati. Tuo kuulosti jo sen verran eksoottiselta, että jopa minä kampesin itseni ulos ihmisten ilmoille. San Isidron juhla merkitsee täällä myös esim. härkätaistelukauden alkua ja kaupungilla järjestetään muutenkin vaikka mitä tapahtumaa tämän 5 päiväisen juhlan kunniaksi aina flamencosta ilmaiskonsertteihin.

Odotellessani paraatia jäi kuuntelemaan tätä suhteellisen tuttua ilmestystä Madridin keskustassa, nimittäin mariachi-yhtye "Águilas de Tijuanaa" (suomeksi käännettynä se tarkoittaisi suunnilleen "Tijuanan kotkia"). Sain kyseisiltä herroilta myös heidän käyntikorttinsa, jossa luki, että heidät voi kutsua soittamaan esim. häihin tai syntymäpäiville. Siinäpä olisikin hyvä syy mennä naimisiin Madridissa!

Pyhimysnukkejen paraati Calle de Preciadosilla.

Hei, onkohan tuo Turhamaisuuden Noita "Liikkuva Linna"-leffasta?

Jättimäiset pyhimykset ovat vallaneet Solin, paetkoon ken voi...

Outona kuriositeettina tähän lisättäköön se, että jostain syystä sain suorastaan hätistellä paikallisia mieshenkilöitä kimpustani tuolloin menneenä keskiviikkona kun olin keskustassa yksin liikkeellä eikä kellokaan ollut sentään iltakuutta enempää. Mistä ihmeestä kaikki nuo alejandrot keksivät hyökätä kimppuun juuri silloin, kun oikeasti haluaisi olla vaan yksin ja seurata kaikessa rauhassa maailman menoa? (Lady Gaga selvästikin tiesi mistä puhui, kun lauloi Alejandrosta...).

Mutta niin, tällaista siis tällä kertaa. Raportoin taas kuulumisiani, kun minulla on muutakin puhuttavaa kuin esseet Meksikon alkuperäiskansoista, ja laatuaika tarkoittaa jotain muuta kuin lautasellinen gazpachoa katsellessani "Supernaturalia" (ei, en osaa vastata kysymykseen miksi ylipäätään katson sitä... Ehkä on parempi olla pohtimatta sitä.) tai Haruki Murakamin lukemista iänikuisten tutkimusartikkeleiden sijaan (suurimpia ilon aiheita minulle on ihan oikeasti ollut tällä viikolla koneelleni lataama Haruki Murakamin kootut teokset. Ja kyllä, olen tietoinen siitä, miten surulliselta tuo kuulostaa.).

Kertookohan mielentilani huolestuttavuudesta sekin jotain, että tällä hetkellä haaveilen eniten omasta asunnosta, sauvasekoittimesta, pölynimurista ja lyhyistä farkkusortseista? Tuo viimeinen asia on kaikista huolestuttavin, sillä jokainen kyseiseen käsitteeseen liittyvä sana on perinteisesti herättänyt minussa lievää (tai vähemmän lievää) ahdistusta. Sitä paitsi jos nuo "lyhyet farkkusortsit" jättäisi listalta pois, jokainen voisi kuvitella, että meikäläinen on jotenkin aikuistunut sitten viime näkemän, mikä ei tosin pidä paikkaansa, mutta kuitenkin...

No niin, ennen kuin annan itsestäni yhtään enemmän sekavan kuvan, päätän jaaritteluni tähän. Ja lähden lenkille, vaikuttaa nimittäin vähän siltä, että aivoni kaipaavat nyt taukoa.

Tsempatkaa te siellä Suomessa leijonat jääkiekon mestaruuteen!