keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

"el fin de semana"

suom. "viikonloppu"

Vanha tietokoneeni sitten otti ja hajosi. Edellisenä iltana se vielä toimi (lähes) moiteettomasti, tai no, ainakin yhtä hitaasti kuin aina. Mutta seuraavana aamuna se ei enää käynnistynyt, vaikka yritti mitä. Ehdin elää viikon ilman tietokonetta, ennen kuin tämä uudempi versio saapui postissa vanhempieni lähettämänä. Uskokaa pois, se oli piiiitkä aika. Laitoksemme kirjaston henkilökunta varmaan ehti jo kirjata minut jollekin mustalle listalle, sillä hengasin jatkuvasti Facebookissa kirjaston koneilla, jotka on ensisijaisesti tarkoitettu tieteellisesti ja opintopisteellisesti hyödyllisen tiedon etsimiseen.

Joku voisi kai sanoa tätä koneen hajoamista karma laiksi: olin valittanut koneeni hitautta ja vanhuutta jo pitkään (ehdin antaa sille jo lempinimen "Kilpikonna"), mutta silti uhosin pärjääväni aivan hyvin sen kanssa loppuun asti täällä vaihdossa, mutta toisin kävi. Kaiken kruunasi tietysti se, että myös kännykäni espanjalaiseen liittymään tuli jotain häikkää, eikä sekään toiminut pariin päivään. Myös mp3-soittimeni akku ladataan tietokoneen kautta, joten sekään ei toiminut enää viimeiseen 5 päivään. Kaiken lisäksi olen itse ollut jossain flunssan ja allergian välimaastoa muistuttavassa tilassa myös kyseisen viikon, joten voidaan sanoa ihan rehellisesti, että joskus viime viikon torstaina ketutti aika reilusti. Siitäkin huolimatta, että eräs suomalainen ystäväni oli ollut muutaman päivän kylässä edellisenä viikonloppuna, ja meillä oli suorastaan eeppisen mahtavaa.

(Kehtaako tässä myöntää ääneen, että tämä flunssatauti mitä todennäköisemmin siitä, että törmäsimme ystäväni kanssa ranskalaiseen vaihtarikaveriini Vivieniin ja tämän ystäviin Retiron puistossa, ja jotenkin päädyimme soutelemaan puiston tekolammelle Vivienin ehdotuksesta, vaikka ilma olikin melko viileä ja välillä jopa sateinen. Päädyimme vielä sen jälkeen baariin katsomaan jalkapalloa paikallisten pappojen sekaan, ja ilta jatkui vielä pitkälle yöhön suomalaisten ystävieni kämpillä... Lisätään tähän vielä sekin, että myös seuraavat pari päivää tuli oltua menossa vaikka missä, ja kotona käytiin lähinnä kääntymässä, joten ei se loppujen lopuksi liene niin hirveä ihme, että seurauksena tuli flunssa.)

Minä ja Vivien Retiron lammella. Tykkään itse tästä kuvasta ihan hirveästi, tästä tuli mahtavan 70-lukulainen näiden värien ruskeasävyisyyden ja lievän sumuisuuden takia. (Kuvaaja tosin väitti kuva taiteellisuutta "vahingoksi".)


Viime viikonlopun suunnitelmat menivät siis täysin uusiksi, sillä olin alun perin suunnitellut viettäväni viikonlopun opiskellessa, koska suomalaiset ystävänikin olivat tuolloin reissussa. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, sillä kaikki tarvittavat tiedostot olivat totta kai jo pois nukkuneella koneellani.
Törmätessäni kuitenkin historian laitoksella taas Vivieniin, itkin (lähes kirjaimellisesti), etten halua viettää koko viikonloppua yksin kotona pitäen ruumiinvalvojaisia tietokoneelleni. Jotenkin tilanne päätyi sitten siihen, että perjantai-iltana suuntasin suoraan luennolta kuntosalin sijasta istumaan terassille Vivienin, hänen kavereidensa, kaverin kämppiksen ja tämän kämppiksen äidin kanssa juomaan sangriaa. Mistä suuntasimme tapaspaikkaan, tapaspaikasta yökerhoon ja yökerhosta toiseen... Jossain vaiheessa löysin itseni tanssimassa mojitolasi kädessä "Gangsta's Paradisea", ja kotona olinkin sitten vasta aamukuudelta, vaikka alun perin luulin olevani kotona ihan viimeistään iltakuudelta.

Mutta se ilta (tai no, yö) oli jotain niin mahtavaa.

Välillä pitää juosta baarista toiseen nauttimaan ilmaisista drinkeistä, ja ranskalaisten vieraanvaraisuudesta johon kuuluun se, että jokaisen käteen ilmestyy jossain vaiheessa tequila tai viinilasi ilman, että takaisin maksamisesta tulee ikinä enää mitään puhetta.
Välillä tulee myös tanssia monta tuntia putkeen revitellen niin tunteella, että koko lantion seutu on jumissa ainakin 4 päivää jälkeenpäin ja vaatteet liimautuvat hiestä vartaloon. (Ja saat kuunnella monta päiväää jälkikäteen: "Mä en edes tiennyt, että sä tanssit niin hyvin!"
Välillä täytyy myös laulaa Lady Gagaa niin antaumuksella, että herätät varmasti koko korttelin asukkaat. (Ja siitä saat kuulla suunnilleen joka päivä jälkeenpäin: "Mä en tiennyt, et sä osaat laulaa niin hyvin! Laula taas "Paparazzi"!)
Toisin sanoen, välillä täytyy pitää niin hauskaa, että muistat sen varmasti koko ikäsi. Bileet mallia "ex tempore" ovat niin monesti niitä ihan parhaita.

Villa Rosa-ravintola oli lauantai-illan tärkein ohjelmanumero, ja ravintolan sisustus oli hieno, vaikka minun makuuni ehkä vähän överi. (Näistä seinämosaiikeista toki pidin kovasti.) Paikka oli muutenkin varsin turistirysä, ja sen huomasi mm. tarjoilijoiden tylyydestä.

Onneksi esiintyjät olivat rautaisia ammattilaisia, jotka selvästi nauttivat työstään.

Tämä señora oli kyllä sellainen espanjaisdiiva, joka osasi ottaa yleisönsä ja yleisö oli myös ihan hulluna häneen.

Ja tämä señor puolestaan veti esityksensä niin tunteella, että siinä kyllä jäi ihan suu auki tuijottamaan hänen performanssiaan. Myös laulaja ja kitaristi olivat loistavia. No, kukapa ei rakastaisi espanjalaista kitaraa?

Lauantaina ajattelin sitten viettää rauhallisen koti-illan, ja päivän sainkin suhteellisen rauhallisesti käyntiin siivoamalla, pesemällä pyykkiä, käymällä kaupassa ja kunnon juoksulenkillä. Suihkusta päästyäni tein sen "kohtalokkaan virheen", että soitin Vivienille kiittääkseni hauskasta illasta, mikä johtikin puolestaan siihen, että hän ilmoitti meidän tapaavan vielä samana iltana Solin aukiolla kello kymmeneltä ilman mitään muttia. Perille päästyäni minulle valkeni, että me olimme menossa erääseen ravintolaan flamenco-iltaan, mikä oli kyllä tosi hauskaa ja sytytti minussa taas haaveen oppia joskus flamencoa. Sitä paitsi pitäähän Espanjassa olessa käydä ainakin jossain vaiheessa katsomassa flamencoa. Kodin sijasta päädyimme jatkamaan iltaa viinin, Jacques Brelin ja Kirkan (!!!) parissa erään ystävämme luo. Ja kyllä, kotona oltiin taas jossain siinä kuuden kieppeillä. Seuraavana päivänä raahauduin läheiseen puistoon nauttimaan auringon paisteesta, ja opiskelun sijaan jämähdin makaamaan aurinkoon evääni liikauttamatta, taisipa tuo lepo kyllä silloin tulla ihan tarpeeseen.

Nyt olen taas onnellinen tietokoneen käyttäjä, ja aion ihan oikeasti hoitaa nyt niitä opiskelujuttuja kun minulla kerran on kone taas käytössä (ja kun Vivienkin lähtee käymään kotonaan Ranskassa), mutta tällä tarinalla on opetus: välillä on parempi unohtaa arkirutiinit ja tehdä sitä, mitä huvittaa. Elämässä jää kokematta niin paljon, jos aina valitsee sen tutun ja turvallisen vaihtoehdon.

Sunnuntaini vietin näiden maisemien parissa. Kuvat on siis otettu ihan meidän asunnon lähellä olevassa "Dehesa de la Villa"-nimisessä puistossa, joka on ainakin ohi mennen mainittu blogissani muutamaan otteeseen. Täällä minä käyn siis aina juoksulenkillä, ja voin sanoa, että nämä puitteet ovat siihen mitä parhaimmat: näkymä avautuu upeasti yli Madridin kaupungin, ja minun on kyllä  pakko käydä kuvaamassa täällä vielä maisemia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti