Tiedän kyllä, että jos vuoden huonoin bloggaaja palkittaisiin, olisin äärettömän hitaiden postausteni kanssa erittäin korkealla tällä listalla. Tällä kertaa en vetoa kiireeseen (vaikka Luoja nähköön, kyllä sitäkin on piisannut), vaan siihen, että viime viikko oli henkisesti erittäin rankka. Jopa minä, jonka intohimoisesta rakkaussuhteesta Madridiin te olette saaneet lukea tämän blogin kautta, harkitsin ensimmäistä kertaa 6 kuukauteen paluuta Suomeen ennen aikojaan. Soitin jopa äidilleni puheluja, jotka koostuivat lähinnä siitä, että minä itkin puhelimeen ja äiti yritti rauhoitella minua langan toisessa päässä.
Ollessani tässä epätoivon tilassa, huomasin onnen ja onnellisuuden koostuvan erittäin yksinkertaisista asioista.
Kuten siitä, että kun käyt keittiössä keittämässä teetä välteltyäsi kämppiksiäsi viikon, yksi heistä tulee yllättäen halaamaan sinua eikä kysy edes mikä on hätänä kun alat itkemään, vaan halaa kunnes lakkaat itkemästä.
Tai siitä, että kun olet yrittänyt näyttää iloista naamaa muille yliopistolla vaikka henkisesti olet ihan hajalla, ystäväsi kysyy sinulta heti sinut nähdessään, mikä on ihan oikeasti vikana, pitää sylissä ja lupaa, että hän on aina valmis auttamaan ja on pelkän puhelinsoiton päässä.
Tai ehkä siitä, kun lähdet kavereidesi kanssa elokuviin ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin ja ystäväsi pitää kädestäsi kiinni koko sen yli 2 tuntia kestävän elokuvan ajan, koska tietää, että pelkäät kuollaksesi elokuvateattereita.
Ja myöskin siitä, että lähdet sunnuntaina juoksemaan, sää on täydellinen ja näkymä yli Madridin aivan mieletön, jopa kaukana siintävät lumihuippuiset vuoret näkyvät vaivatta ja kaiken lisäksi puistossa on kirsikkapuiden kukat täydessä loistossaan.
Ja siitäkin, kun olet koko viikon ajatellut, ettet mene ystäväsi synttäreille, mutta sitten kun saatkin päähäsi lähteä ihan viime tipassa, sinua tullaan vastaan metroasemalle ruusu kourassa, ja kun haluat lähteä kotiin ennen muita, sinut saatetaan takaisin asemalle ja huudetaan vielä metroraiteiden toiselta puolelta: "Huomenna puoli kolmelta laitoksen kahvilassa, mennään syömään yhdessä, minä tarjoan!"
Ja siitäkin, että saat syödä lounaan ilman mitään kiirettä kahden komean ranskalaisen kanssa, jotka eivät millään haluaisi päästää sinua lähtemään sittenkään, kun sinun pitäisi oikeastaan jo mennä.
Toisin sanoen, onnellisuus on niitä hetkiä, kun sitä tajuaa olevansa juuri oikeassa paikassa juuri oikeaaseen aikaan, eikä sitä hetkeä vaihtasi yhtään mihinkään tässä maailmassa. Siinä mielessä onni ehkä onkin vähän kuin Tour de France kuten Améliessa sanottiin, se nimittäin vilahtaa ohi jos siihen ei tartu, ja minulle onni on nimenomaan kokoelma merkittäviä hetkiä, joiden ohi on niin helppo kulkea huomaamatta niitä, mutta joiden merkitys ei katoa ikinä, jos ne vaan onnistuu poimimaan arjen virrasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti